Lento Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan kestää vain pari tuntia, eikä menopaluulippujen hintakaan kovin huimaava ollut (hieman yli 300 euroa). Lisäksi tarvitaan kuitenkin viisumi, joka maksaa noin 30 euroa. Ukraina ei ole suomalaisten perinteinen lomanviettopaikka, eikä tietääkseni matkatoimistoissa Ukrainaan suuntautuvaa matkatarjontaa juurikaan ole. Ukrainalaisten ystävien vierailukutsua ei kuitenkaan kannattanut hylätä. Suunnitelmissa nimittäin oli matkaaminen Kiovasta Krimin vuoristoalueelle.

Kiova sijaitsee massiivisen Dnepr-joen varrella vain noin 80 kilometrin päässä etelään Tšernobylin kaupungista, jossa tapahtui vakava ydinvoimalakatastrofi vuonna 1986. Onneksi onnettomuushetkellä tuuli pohjoiseen, joten laskemat eivät tiettävästi vaikuttaneet miljoonakaupunkiin. Asukkaita Ukrainassa on noin 49 miljoonaa, joista Kiovassa asuu 2,6 miljoonaa. Ukrainan virallinen kieli on ukrainan oma kieli, mutta lähes kaikki ymmärtävät kyllä venäjää. Vietimme Kiovassa aluksi kolme päivää kierrellen nähtävyyksiä ja shoppaillen. Shoppailu tosin jäi melko olemattomaksi, sillä paikat notkuivat samanlaista krääsää, jota näkee ympäri maailman. Roinan alkuperämaa lienee Kiina. Omaa tuotantoa olivat vain käsityöt ja alkoholipitoiset tuotteet. Matkalaukkuun päätyi kuitenkin uusi sängyn päiväpeite sekä muutama pöytäliina.

Aloitimme nähtävyydet aivan keskustasta, joka on ollut parin viime vuoden aikana kovan rakennusurakan kohteena. Keskusaukiolle on noussut korkeita patsaita kultakoristuksineen, suihkulähteitä ja aukion alle on rakennettu hyvin länsimaalainen kauppakeskus, josta löytyvät niin Dieselin kuin Yves Rocherin putiikit. Vierailimme edellisen kerran Kiovassa vuonna 1994 ja hieman harmitti paikan muovautuminen samanlaiseksi kuin kymmenet muut Euroopan kaupungit. Kuuluisa idän viehätys oli kadonnut.

Paikasta toiseen liikkuminen oli välillä hieman hankalaa, sillä julkinen liikenne rajoittui lähinnä metroon. Katukuvasta olivat kadonneet trollikat ja bussit, joiden tilalla oli yksityisiä pikkubusseja. Julkiset bussit olivat kuulemma hajonneet kymmenen vuoden aikana Kiovan huonokuntoisilla teillä. Yksityisten pikkubussien kulkureiteistä ei tyhmä turisti ota selvää, joten vaihtoehtoina olivat metro ja omat jalat. Keskustasta kannattaa matkata Lavrun luostarialueelle, josta on mitä mainioin näköala Dnepr-joelle ja "Äiti maa"-patsaalle. "Äiti maa" on suunnaton hopeanhohtoinen patsas korkealla kukkulalla melko lähellä (1-2 kilometriä) luostarialuetta. Patsaan alla on upea sotamuseo. Todellakin museon asetteluun oli nähty vaivaa ja sen laajuus oli hämmästyttävä. Erityisesti viimeinen kaareva valokuvahalli oli hieno ja mieleenpainuva. Katosta roikkui siimojen varassa tuhansia kuvia toisen maailmansodan sotilaista, jotka kaikki tuijottivat juuri sinua.

Lauantaina valmistauduimme sitten ajomatkalle kohti Krimiä. Herätys oli aamuyöllä kello 4 ja matkan oli määrä alkaa kello 5. Edessä ei olisi mikään miellyttävä urakka, sillä päivän aikana oli tarkoitus ajaa aivan Ukrainan eteläkärkeen, jonne matkaa on yli 1000 kilometriä. Sää on Ukrainassa heinäkuussa erittäin helteinen, autossa ei ole ilmastointia ja tiet ovat surkeassa kunnossa… Joka tapauksessa lähdimme matkaan päivän ollessa vielä pimeä.

Alkumatka sujui hyvin, sillä aurinko nousi hitaasti ja moottoritie Kiovasta etelään oli hyväkuntoinen. Vaan hymy hyytyi nopeasti, kun aurinko pääsi viimein riittävän korkealle. Jatkuva vesitankkaus, eikä vessahädästä tietoakaan! Kiovan jälkeen maisema muuttui yksitoikkoisen tasaiseksi kullankeltaiseksi pelloksi. Ukrainalaisilla ei ainakaan ruoasta tule pulaa. Hämmästyttävää on koko maan tasaisuus. Aivan kuin Pohjanmaa jatkuisi loputtomiin. Vain länsi- ja eteläreunamilla on vuoristoa. Lännessä on Karpaattien vuoristoalue ja etelässä Krim. Ensimmäinen pysähdys tehtiin, kun auton bensatankki näytti punaista. Huoltoasemia on keskellä ei mitään ja vessakin oli varsin kuvauksellinen :)

Vaikka olimme varustautuneet kartoilla ja kiovalaiset ystävämme olivat käyneet Krimillä kolme kertaa aiemmin, on Ukrainan maanteillä helppo eksyä. Tienviittoja ei juurikaan ole ajamista helpottamaan, mutta paikalliseen kulttuuriin kuuluukin jatkuva kysely. Auto vain tien sivuun ja pää ulos ikkunasta…

Simferopolista Jaltalle (n. 90 kilometriä) on suora trollikkayhteys. Kuulemani mukaan tämä on maailman pisin yhtenäinen sähkötrollikkareitti. Ennen Gurzufia meidän piti vielä noutaa kiovalaisten poika Andrei jr. leiripaikastaan Alushan kaupungista. Matkaa viivästytti nyt jarrujen ylikuumeneminen mutkikkaalla ja mäkisellä vuoristotiellä. Jouduimme pitämään vielä yli puolen tunnin tauon, sillä jarrut alkoivat haista palaneelle. Andrein auto oli automaattivaihteinen, eikä siinä onnistunut perinteinen moottorijarrutus. Noin tunnin viivästyksen ja viidennen kyselytuokion jälkeen löysimme vihdoin leiripaikan ja saimme autoon viidennen matkustajan. 14,5 tunnin autoilun jälkeen saavuimme vihdoin, illan jo pimetessä, Gurzufiin. Jännitystä piti yllä vielä tietämättömyys siitä mihin majoittuisimme. Krimillä on muutamia hotelleja (kalliita), mutta yleisempää on kuitenkin se, että paikalliset vuokraavat omia asuntojaan turisteille. Yksi tällainen oli meille varattuna ja onneksi se osoittautui ihan siistiksi kaksioksi, jossa oli myös suihku, wc ja keittiö. Hintaa oli 35 dollaria per yö viideltä hengeltä.

Vaikka vihansinkin jo Andrein autoa, oli siitä kieltämättä hyötyä Krimin nähtävyyksien metsästämisessä. Kävimme mm. Jaltalla (Livadia palatsi, jossa pidettiin toisen maailmansodan aikaan Jaltan konferenssi sekä Jaltan eläintarha), Alupkassa olevassa 1846 valmistuneessa massiivisessa palatsissa, Chersonesus of Taurusin muinaisessa kaupungissa (2500 vuotta sitten), Sevastopolin kaupungissa, tippukiviluolissa ja Magarazin viinitehtaalla. Valitettavasti korkealle Ai-Petrin vuorelle nouseva köysirata ei ollut toiminnassa. Vain kahtena päivänä ennätimme paistatella rannalla auringossa. Kuusi päivää on lyhyt aika kierrellä laajalla Krimin alueella ja väkeä Krimin alueella riittääkin kesäkausina. Lentokoneessa luin, että alueella vierailee pelkästään venäläisiä turisteja 2,2 miljoonaa kesä-heinäkuussa. Lisäksi alue on suosittu lomakohde myös ukrainalaisten keskuudessa.

Edessä olisi vielä ikävä ajomatka takaisin Kiovaan. Matkamme alkoi kello 6 ja herätys oli klo 5. Andrei päätti ilmeisesti lähteä paluumatkalle yhden pysähdyksen taktiikalla, sillä niin sitkeästi hän vain jatkoi ajoa hikisistä ja nälkäisistä huokailuistamme huolimatta. Ei tainnut tietää, että minua ei kannata kauaa nälässä pitää… Kun lopulta pysähdyimme (klo 15) olin kiukkuinen kuin ampiainen. Onneksi en osaa venäjää niin hyvin, että olisin voinut kiukutella venäjäksi. Uskon, että äänenpainosta voi aistia myös tuntemuksia ilman samaa kieltä. Olimme Kiovassa kuitenkin ennätysnopeasti: 2,5 tuntia nopeammin kuin menomatkalla.

Lomasta oli jäljellä enää yksi kokonainen päivä. Se oli pyhitetty shoppailulle (matkakassasta jäi puolet käyttämättä..), metroajelulle, hyvälle ruoalle ja viinille. Luit oikein: metroajelulle. Venäläiset ja myös ukrainalaiset metrot ovat loistava ja edullinen tapa tarkkailla paikallisia asukkaita ja rullaportaat maan alle tuntuvat jatkuvan ikuisuuden. Vaikka rullaportaat liikkuvat aivan eri nopeuksilla kuin Anttilassa, kesti matka Kiovan metron pisimmillä rullaportailla (Arsenalin asemalla) päivänvaloon peräti 4 minuuttia 20 sekuntia.

Paluulento Suomeen lähti aamulla kello 8. Edessä oli siten kolmas aamuyön herätys tällä 12 päivän lomalla. Kiovan lentokenttähässäkkä oli jälleen ärsyttävä. Viimeksi jouduimme juoksemaan koneeseen, sillä tulliselvitykset eivät vedä matkustajia riittävän tehokkaasti. Kentällä joutui jonottamaan kaikkiaan viisi kertaa, kaksi turvallisuustarkastusta, tulliselvitys, passiselvitys ja lippuselvitys koneeseen. Ennätimme kuitenkin mainiosti vielä juoda aamukahvit Kiovan Borispolin kentällä. Kaksi tuntia myöhemmin kone jo laskeutuikin Helsinki-Vantaalle. Elämäni raskain tai ainakin toiseksi raskain (interrail?) loma oli ohi.

Etusivu>Matkailu>Matkakertomuksia