| Matka
Kamputseaan oli osana laajempaa Aasian matkaa, ja tuli
kohteeksi ehkä hieman mutkien kautta. Eräänä
vetonaulana oli tietysti raunioitunut vanha kaupunki
Ankor Wat. Pidättäydyimme lukemasta mitään
siihen liittyvää propagandaa, jotta meillä
ei
olisi ennakko-odotuksia ja kokemus olisi sitäkin
hienompi.
Reissun Kamputsean Siem Reapiin varasimme Bangkokista
yhdestä Khaosan Roadin lukuisista ”matkatoimistoista”.
Koko matkalle luvattiin huippu super luksus VIP-bussi,
josta oli mahtavasti photoshopattuja kuvia esitteessä,
ja hinta 1000THB (n. 20 Euroa) suunta per henkilö.
Kaikki vaikutti tässä vaiheessa hyvältä.
Seuraavana aamuna hieno VIP-bussi oli odottamassa meitä
sovitussa paikassa. Bussissa oli melkoinen kirjo ulkomaalaisia,
lähinnä reput selässä. Matkanteko
Thaimaan puolella oli sujuvaa, vaikkeivat tiet Euroopan
tasolla olleetkaan.
Kamputsean
raja-aseman – Phoi Phetin jälkeen alkoivatkin
haasteet. VIP-bussi jäi yllätykseksemme Thaimaan
puolelle.
Matkaoppaamme yritti tarjota ”edullista”
rahanvaihtoa jonkun tuttunsa kautta. Meidät lastattiin
12 henkilöä matkatavaroineen 10-henkiseksi
tarkoitettuihin minibusseihin. Kuljettajamme ei
puhunut tietenkään sanaakaan englantia. Matkaoppaamme
kuitenkin kommunikoi muutaman sanan joten eipä
hätää.
Uuteen seurueeseemme kuului ranskalainen pariskunta,
joka
selvästi oli väärässä paikassa
alun alkuunsakin, kaksi saksalaista herrasmiestä,
mjotka olivat ilmeisesti nauttineet Bangkokin viihdetarjonnasta
edellisenä iltana, espanjalainen kolmihenkinen
reppuseurue, kitaroineen, yksinäinen italialainen
neiti,
sekä nuori ruotsalaispariskunta.
Matka
lähinnä vuoristorataa muistuttavalla tiellä
alkoi hyvissä tunnelmissa kitaran soidessa ja kaikkien
hohotellessa saksalaisten pahoinvoinnille. Jopa opas
oli mukana hengessä tässä vaiheessa koko
viidestä sanasta koostuvasta englanninkielen arsenaalillaan.
Tie, joka muistutti enemmän pölyistä
hiekkapolkua, alkoi muuttua yhä vuoristorataisemmaksi,
ja paikallaan istuminen alkoi haastavuudeltaan muistuttaa
enemmän fitness-tuntia. Yhtäkkiä matkanteko
pysähtyi kuin seinään. Auton etuakseli
oli tippunut ripustuksilta, emmekä liikkuisi yhtään
mihinkään. Pienestä ajonopeudesta johtuen
onneksi kaikki matkustajat olivat kunnossa – fyysisesti.
Olimme keskellä ei mitään ja ympärillä
pelkkää peltoa. Kello oli kolmen paikkeilla
ja vielä siis valoisaa. Oppaamme ja autonkuljettajemme
tilanteen tarkistettuaan ehdottivat että he soittaisivat
tutuilleen, jotka voisivat tulla hakemaan meitä.
Kaikki nyökyttelivät helpottuneina.
Mutta
asiassa olisi pikku mutta: siitä pitäisi maksaa
lisää 100THB (n. 2 euroa) per henkilö.
Merde!! Huusivat ranskalaispariskunta!
Miten röyhkeää käytöstä!
Emme varmasti maksa! Muut yhtyivät sadatteluun.
Siis miten törkeää, että pyydätte
lisää. Olemmehan maksaneet matkan Siem Reapiin
saakka. Ei tule kauppoja.
Opas
meni hieman vaikeaksi ja sanoi, että siinä
tapauksessa hän ei tiedä kuinka pääsemme
pois täältä. Auto todella oli rikki,
eikä kyseessä ollut huijaus.
Tunnit kuluivat. Ilta alkoi hämärtyä.
Opas aina tietyin väliajoin tuli rukoilemaan, että
maksaisimme, että pääsisimme pois. Muut
alkoivat jo pikkuhiljaa lämmetä ajatukselle,
mutta ranskalaispariskunta pysyi päätöksessään.
Hyttysten lisääntyminen illan hämärtyessä,
olimmehan malaria-alueella, toi lopulta ratkaisun ja
kaikki suostuivat lisämaksuun.
Tunnin kuluttua auto saapui: Avolava Pick-Up. Saimme
tavaramme nostettua lavalle. Auton sisään
mahtui kolme ihmistä, ja loput istutettiin lavalle.
Aamupäivän fitness sessio ei ollut mitään
verrattuna tähän. Lisäksi pöly täytti
joka ikisen kolon mihin vain mahtui ja vielä oli
siis noin 100 kilometriä matkaa edessä. No,
olimme kuitenkin auton kyydissä, emmekä keskellä
peltoa.
Edessä näkyi valoa. Kun tulimme lähemmäksi
selkeni, että jokirotkon ylittävä silta
oli puoliksi poikki. Silta oli siis rakennettu kahdesta
metallisesta muutaman renkaan levyisestä kaistaleesta,
jota pitkin auto pystyi rotkon ylittämään.
Ja
toinen niistä oli siis poikki. Ihanaa! Mitä
vielä? No. Sillan puuttuva puolikas oli siis korvattu
muutamalla kakkosnelosella. Kakkosnelosilla!! Ja meitä
oli lavallinen ihmisiä ja alas rotkoon kymmenen
metriä matkaa.
En
ole koskaan elämässäni pelännyt
henkeni edestä niin paljon kuin rotkoa ylittäessä.
Lautarakennelma oli tosiaan tasan autonrenkaan levyinen.
En vieläkään tiedä kuinka selvisimme
siitä, mutta pääsimme lopulta yli ja
jatkamaan matkaa.
Loppumatka sujui väsyneissä pelonsekaisissa
tunteissa, ja lopen uupuneina hieman puolen yön
jälkeen saavuimme perille. Siem
Reapin hotelli oli etukäteen varattu –
onneksi, ja pääsimme vihdoin nukkumaan.
Ankor Wat oli mahtava kokemus! Uskomatonta kuinka hyvin
se on säilynyt niinkin kauan. Kaupungin tarina
on mielenkiintoinen, ja pähkinänkuoressa Ankor
Wat oli Kamputsean silloisen Khmerin alueen vanha pääkaupunki,
joka hylättiin 1100 luvun
lopulla chamien hyökkäyksistä johtuen.
Se on edelleen yksi Kamputsean valtion symboleista.
Alueena
Ankor Wat on valtava, ja paras tapa tutustua siihen
on
vuokrata tuktuk-kuljettaja joka voi myös tarvittaessa
kertoa sen historiasta, ainakin omalla kielellään,
Englanti on iso boonus!
Käytimme Ankor Watiin tutustumiseen kaksi kokonaista
päivää. Sen verran riitti siis nähtävää.
Loput pari päivää pyörimme Siem
Reapissä, joka mielestäni ei ollut mitenkään
ihmeellinen
kaupunki.
Edessä oli paluumatka. Tulomatkan kommellukset
olivat jo taaksejäänyttä ja sille vähän
jo naureskeltiinkin, voisiko meillä muka olla niin
huono onni, että sama toistuisi. No, taas ehkä
liian aikaisin alkoi hohottelu. Nyt ajoneuvona oli vanha
bussi, joka lähti Siem Reapin bussiasemalta.
Alkumatka sujui hyvin, ja helpotuksen tunne jo ehti
hiipiä kehoon, kunnes saavuimme rotkolle. Koko
tienoo toki oli
tietoisia sillan vajavuudesta, niinpä meidät
ohjattiin peltotielle, joka veisi toiselle sillalle
(Niin miksi emme tulleet sitä pitkin tulomatkalla?).
Matka jatkui siis peltojen poikki kunnes edessämme
oli edellisyön sateiden jättämä
parinkymmenen
neliön mutavesilätäkkö. Kuskin ratkaisu:
peruutetaan, kaasu pohjaan ja otetaan vauhtia ja täysillä
päin lätäkköä. Seuraus: moottorin
kastuminen, ja luonnollisesti matka seis. Märkä
moottorihan ei käynnisty.
Kaikki
ulos autosta, ja eikun työntämään.
Siellä sitten polvea myöten mudassa lopulta
saadaan bussi liikkumaan ja
peltotielle. Kuski häärimään moottorin
kanssa pariksi tunniksi, ja lopulta Wohoo! Moottori
käynnistyi! Loppumatkasta en muista muuta, taisimme
nukkua suurimman osan, sen verran voimia olivat nämä
koettelemukset vieneet.
Kokemus kerrassaan! (Ensi kerralla tosin lennämme).
Antti
|
