Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia

 
Synnytys isin silmin

Tämä synnytyskertomus on tuoreen ja ylpeän, maailman kauneimman ja ihanimman tyttövauvan isin käsialaa.

Selvästi kivuliaat supistukset alkoivat lauantaina 21.10 aamuviideltä. Oltiin menossa viikolla 39+1 ja limatulpan palasia sekä verensekaista limaa oli tullut jo tiistaista asti. Sellaisia harjoitussupistuksia, jotka eivät olleet kipeitä vaan ainoastaan pingottivat vatsan kovaksi noin puolen minuutin ajaksi oli ollut päivittäin jo raskausviikosta 19 lähtien. Lauantaina aamupäivällä supistusten välit olivat epäsäännöllisiä (5-20 min) ja aiheuttivat tässä vaiheessa melko vähäistä kipua joten tiesimme että synnytys ei vielä ole käynnistynyt mutta tekee pikku hiljaa tuloaan. Iltapäivällä supistukset muuttuivat säännöllisimmiksi ja pikku hiljaa napakammiksi tullen keskimäärin 10 minuutin välein joskaan ne eivät edelleenkään olleet kovin pahoja.

Sunnuntaina aamuviideltä, kun yö oli siihen asti valvottu lähes kokonaan supistuksia ja tappelevia naapureita kuunnellen, soitimme synnytyspolille ja kerroimme jo 24 tuntia jatkuneista supistuksista ja niiden esiintymistiheydestä. Kätilö neuvoi käymään kuumassa suihkussa, lepäämään ja odottelemaan. Suihku auttoikin sen verran että uni tuli kolmeksi tunniksi mutta muuten sillä ei ollut juurikaan vaikutusta supistuksiin. Kolmen aikaan iltapäivällä kyllästyimme odotteluun ja lähdimme ensimmäisen kerran käymään synnytysosastolla tarkistuttamassa tilanne.

Ensimmäinen synnytysosastolla tapaamamme kätilö (kätilö A, noin 25- 30 vuotias nainen) oli erittäin mukava ja ammattitaitoinen nuoresta iästään huolimatta. Kätilö ja opiskelija tekivät sisätutkimuksen 15.30. Kohdunkaulakanava oli hävinnyt ja kohdunsuu oli auki kahdelle sormelle eli kätilön mukaan 3-4 cm. Kätilö kiinnitti vatsalle anturit vauvan sydänäänten ja supistusten rekisteröintiä varten ja äidin verenpaine mitattiin. Supistuksia rekisteröivä anturi taisi olla huonosti vatsalla koska niitä tuli äidin mukaan niinkuin ennenkin mutta piirturin mukaan ne olivat yhtä vaisuja ja matalia kuin kukkulat Pohjanmaalla. Piirturin annettiin piirtää käyrää noin puolen tunnin ajan, jonka jälkeen sovittiin uusi tutkimus tehtäväksi kuuden-seitsemän aikaan jotta nähtäisiin jäämmekö osastolle vai lähdemmekö kotiin odottelemaan. Kätilö sanoi, että voimme jäädä osastolle odottelemaan synnytyksen alkamista jos tuntuu siltä ettei kotiin enää halua mennä. Seuraavaa tutkimusta odotellessamme lähdimme kävelylle ja kahville mieli odotusta ja intoa täynnä.

Kello 18.50 tehtiin uusi sisätutkimus, joka osoitti tilanteen olevan ennallaan. Anturi rekisteröi tällä kertaa supistukset, jotka ilmaantuivat yhtä tiheään tai harvakseltaan kuin ennenkin eli vajaan 10 minuutin välein. Koska kotoamme oli vain vartin ajomatka sairaalaan niin päätimme lähteä kotiin ajatellen että aika kuluu siellä nopeammin. Kotiin lähtöön tarvittiin kuitenkin ensin lääkärin lupa joten lääkäri kutsuttiin paikalle. Mukava naislääkäri saapui tutkimushuoneeseen 19.30, kyseli vointia ja teki ultraäänitutkimuksen vatsan päältä. Ultrassa saatiin painoarvioksi 3700 g ja todettiin lapsivettä olevan normaali määrä. Lääkäri tosin arvioi vauvan painon olevan lähempänä 3500 grammaa. Lääkäri antoi meille luvan lähteä kotiin, käski nukkua ja levätä (ilman lääkärin lupaa osastolta ei saanut lähteä koska tässä vaiheessa raskautta kaikki osastolle tulleet luokitellaan synnyttämään tulleiksi). "Kahden päivän sisällä syntyy melko varmasti" oli lääkärin kommentti pääpiirteissään. Kätilö kehoitti vielä lähtiessä meitä tulemaan takaisin, jos nukkuminen kotona ei onnistuisi. Kotiin lähdettiin 19.45 mieli rauhallisena sillä tiesimme vauvan voivan hyvin ja sen että valmistavien supistuksen kunnon supistuksiksi kyllä huomaisi. Lisäksi olimme tyytyväisiä siitä, että kohdunsuu oli jo jonkin verran auki eli ihan turhaan supistuksista ei ollut tarvinnut kärsiä.

Supistukset muuttuivat kivuliaammiksi oikeastaan heti kun olimme kotona mutta tulivat edelleen 6-12 minuutin välein. Yhdentoista aikoihin kävimme yöpuulle mutta nukkumisesta oli turha haaveillakaan. Pari tuntia sängyssä pyörittyämme päätimme lähteä takaisin synnärille hakemaan apua nukkumiseen.

Kello 02.25 olimme taas takaisin synnytysosastolla. Vuoro oli tietenkin vaihtunut välillä joten taas tehtiin selkoa tilanteesta. 02.35 toinen mukava ja ymmärtäväinen kätilö (kätilö B, noin 45-vuotias nainen) teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan 2-3 cm auki. Mikä pettymys. Mitään edistystä siis ei ollut tapahtunut. Papereihin merkittiin 2,5 cm mikä minua vähän ihmetytti siinä mielessä että edellinen kätilö sai mitaksi 3-4 cm. Ei varmaan olisi ollut suuri vaiva katsoa potilaskertomuksen edelliseltä sivulta toisen kätilön arvio ja kertoa meille sekä merkata papereihin vaikkapa että "tilanne ennallaan". Sisätutkimuksessa kätilö tunsi sikiökalvojen pullistuvan ulos kohdunsuusta supistuksen tullessa ja vetäytyvän takaisin sen loputtua. Kätilö 2 sanoi kuitenkin että "Hyvä kun tulitte" ja että "Kyllä tämä nyt näyttää siltä, että synnytys on käynnistynyt tai ainakin käynnistymässä".

Anturit kiinnitettiin taas vatsalle, verenpaine mitattiin ja kätilö sanoi nyt olevan sopiva aika kuulla toiveemme synnytyksen suhteen. Olimme yhdessä miettineet toiveita jo etukäteen joten ne oli helppo luetella: isi mukana kaikkien tutkimusten ja toimenpiteiden aikana, amme avautumisvaiheessa, peräruiske, epiduraali, tilanteiden ja vaihtoehtojen selostus, napanuoran katkaisu ja ensimmäinen kylvetys isin tehtäväksi sekä perhehuone jos niitä vaan on vapaana. Muutakin mukavaa tuli kätilön kanssa turistua sillä aikaa kun äiti makasi liikkumatta sängyllä. Puhuimme muun muassa siitä, miten herkkä ja ainutkertainen kokemus ensimmäisen lapsen synnytys on ja miten helposti äiti ja isä pahoittavat mielensä jos kohtelu ei olekaan heidän mielestään odotetun kaltaista. Kätilö muistutti, että meillä on koska tahansa oikeus vaatia toista kätilöä jos tuntuu etteivät jonkun käytös tai toimintatavat miellytä.

Kätilö ehdotti kipulääkkeen antamista äidille ja sanoi lääkkeeksi olevan kaksi vaihtoehtoa, joista hän suositteli petidiiniä tehokkaampana. Lääke rentouttaisi ja lopettaisi heikot ja tehottomat supistukset jolloin nukkuminen helpottuisi. Lisäksi se saattaisi joko nopeuttaa synnytyksen etenemistä tai sitten jopa pysäyttää sen joksikin aikaa. Tutkimusten jälkeen kello 03.15 maanantai-aamuna kätilö vei meidät vesisänkyhuoneeseen, jossa saisimme nukkua ja odotella synnytyksen edistymistä. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän antoi äidille petidiini-ruiskeen ja unilääkettä. Ruiskeen vaikutus alkoi vajaassa kymmenessä minuutissa ja äiti sanoi olon tuntuvan samalta kuin pienessä humalassa. 03.45 sammutimme valot ja kävimme nukkumaan. Lääke ei lopettanut supistuksia jotka tullessaan edelleen herättivät äidin mutta unilääkkeen ansiosta uni tuli aina saman tien uudelleen.

Kello 07.25 heräsimme lyhyen mutta kuitenkin virkistävän unen jälkeen. Pirteitä emme kyllä edelleenkään olleet, äiti etenkään sillä hän oli nukkunut kahtena yönä yhteensä vain kuutisen tuntia. 07.50 aamuvuoron kätilö (kätilö C, noin 40-vuotias nainen) tuli esittäytymään ja katsomaan äidin vointia. Puolisen tuntia myöhemmin hän toi supistus- ja sydänäänipiirturin huoneeseen ja laittoi taas anturit äidin vatsalle. Selostimme jälleen tilanteen kätilölle joka vaikutti hieman välinpitämättömältä sekä kyllästyneeltä ja sanoikin että "Katsotaan nyt jos supistukset vaikka lakkaisivat niin pääsisittä takaisin kotiin". Kätilön lähdettyä huoneesta katsoimme toisiamme ja molempien mielessä oli suurinpiirtein sama asia: "Karsea akka. Mitä se edellinen kätilö sanoikaan siitä oikeudestamme pyytää halutessamme vaihtamaan kätilöä. Tuota ei ainakaan haluta synnytykseen jos asenne on tuollainen". Reilun parinkymmenen minuutin päästä joku toinen kätilö (D) tuli sammuttamaan piirturin. Sen koommin tätä kätilöä ei näkynytkään. Mietin hetken että olikohan kätilö C kuullut oven takaa urputuksemme mutta hän olikin vain joutunut lähtemään välillä auttamaan sektiossa.

09.05 äidille tuotiin aamupala ja isille kahvia. Onneksi olin illalla tehnyt kotona pari eväsleipää siltä varalta että yöstä tulisi pitkä. Aamupalan jälkeen odoteltiin hetki ja kun ketään ei kuulunut, äiti kävi suihkussa 10.15. Minä soitin töihin ja kerron tilanteesta. Jossain vaiheessa kätilö C tuli takaisin ja ehdotti että lähtisimme kävelylle. 11.10 lähdettiin puolen tunnin kävelylle. Supistuksia tuli edelleen tuttuun tahtiin mutta äiti puri hammasta yhteen ja kävelimme puolijuoksua sairaalan lähialueella.

11.55 olimme taas tutkimushuoneessa jossa kiinnitettiin anturit vatsaan. Kätilö C sanoi että seurataan 20 minuuttia. Piirturi piirsi kauniita kukkuloita paperille n. 7 minuutin välein. Supistuksiin oli tullut lisää potkua joten kätilö sanoi että "Katsotaan nyt vielä vähän" ja 20 minuuttia venyi 40 minuuttiin ja lopulta yli tuntiin vauvan sydänäänien seuraamiseksi supistusten aikana. 45 minuutin jälkeen kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun kypsyneen ja avautuneen hieman lisää. Lopultakin hän alkoi suhtautua meihin asiallisesti ja ajatteli varmaan etteivät nuo nyt aivan turhaan tänne ole tulleet ja sanoi että "Ei teidän enää kannata täältä minnekään lähteä". 13.05 mieslääkäri tuli kandin kanssa tutkimushuoneeseen ja sanoi katsovansa vauvaa ultralla. Kysyin lääkäriltä että mitä hyötyä siitä nyt muka tässä vaiheessa on kun edellisestä ultrastakaan ei ole kuin vajaat parikymmentä tuntia. Lääkäri hymyili ja totesi että "Hyvä kysymys, mutta jos nyt vaikka sen vuoksi katsotaan että kandi näkee sen miten homma tehdään". Kaikki oli niinkuin pitikin ja lääkäri kehotti meitä lähtemään kotiin odottelemaan. Kätilö ei sanonut muuta kuin ovella lähtiessämme että "Kolmas kerta toden sanoo".

Jälleen lähdettiin kohti kotia kello 13.35. Äiti oli turhautunut, väsynyt ja vihainen kuin ampiainen ja sanoi että "Seuraavan kerran lähdetään kotoa vasta kun pää suunnilleen näkyy". Minä lähdin käymään töissä. Ehdin olla siellä suunnilleen puolitoista tuntia kun tuli soitto kotoa. "Ala tulla sieltä, nyt nää tulee jo viiden minuutin välein ja sattuu niin vietävästi ettei tiedä miten päin pitäisi olla". Köröttelin puoli viiden ruuhkassa reipasta kävelyvauhtia parin ensimmäisen risteyksen välin ja täytyy sanoa että harvoin on 12 kilometrin kotimatka tuntunut menevän yhtä hitaasti. Kotona kävin pikasuihkussa ja äiti hoputti minua koko ajan seisten eteisessä takki päällä ja irvistellen pahan näköisesti aina supistuksen tullessa. Supistusten väli oli enää 3-4 minuuttia.

Kello 17.55 saavuimme kolmannen kerran synnärille reilun vuorokauden sisällä. Yllätys oli positiivinen kun tuttu kätilö A, sama kuin ensimmäisellä kerrallakin, tuli tutkimaan äitiä. Alatutkimuksessa selvisi että kohdunsuu oli nyt 4-5 senttiä auki. Supistuksia ja sydänääniä seurattiin jälleen piirturista parinkymmentä minuuttia. Kätilö huomasi äidin toivelistasta peräruiskeen ja oli sitä mieltä että ilman muuta se kannattaa ottaa. Vaikka sen saaminen ei olekaan mukavaa niin se on kuitenkin pienempi riesa kuin täysi suoli ponnistusvaiheessa. Kello 18.25 äiti lähti kätilön kanssa saamaan ruisketta ja minä menin vaihtamaan puhtaita ja kevyempiä vaatteita päälleni. 18.50 kätilö tuli hakemaan minua vietyään ensin äidin tavarat synnytyssaliin ja äidin ammeeseen.

Ammehuoneessa kätilö näytti meille mistä voimme kutsua häntä jos tulee tarvis. Hän jutteli kanssamme muutaman supistuksen ajan ja laittoi soimaan kasetin jossa oli jotain erittäin rauhoittavaa ja miellyttävää instrumentaalimusiikkia. Kuuntelimme musiikkia kätilön jättäessä meidät kahden kesken ammehuoneeseen käyden kuitenkin aina 10-15 minuutin välein katsomassa meitä. Aina supistuksen tullessa hieroin voimakkaasti äidin ristiselkää tai annoin hänelle hierovan käsisuihkun. Supistusten voimakkuus kasvoi koko ajan ja viimeiten 15 minuutin aikana ne olivat jo niin kivuliaita että kyyneleet valuivat pitkin äidin poskia, väliin jo isälläkin ihan myötätunnosta. Tosin hetki ammehuoneessa oli muutenkin kaikin puolin liikuttava ja tunnelma herkkä. Nyt ymmärsi vihdoinkin että yhdeksän kuukauden odotus oli aivan lähellä loppuaan. Oli kuin maratonjuoksusta olisi jäljellä enää viimeinen kierros stadionilla ennen väliin niin loputtomalta tuntuvan urakan päättymistä. Supistusten aikana kyyneleet siis valuivat tuskasta ja niiden välillä liikutuksesta kun katselimme toisiamme silmiin ja suunnaton onnentunne täytti meidät. Viimein supistusten väli oli enää korkeintaan pari minuuttia ja kutsuimme kätilön summerilla huoneeseen. Äidin noustua ammeesta supistustukset olivat niin voimakkaita että aina sellaisen tullessa äiti roikkui kaksin käsin kaulassani ja voihki tuskissaan. Kello 19.45 vajaan tunnin kylpemisen jälkeen lähdimme kätilön kanssa ammehuoneesta.

Kolme minuuttia myöhemmin olimme synnytyssalissa. Kätilö kokeili kohdunsuuta ja sanoi "Nyt minun täytyy sanoa jotain oikein inhottavaa. Kohdunsuu on 9 senttiä auki". Jaahas, saadaan unohtaa se epiduraali minä ajattelin ja ihmettelin samalla että mikähän tuossa nyt niin inhottavaa oli. Hetkeä myöhemmin kätilö sanoi äidille että voi alkaa varovasti ponnistaa jos ponnistuttaa. Lapsivesi oli edelleen sisällä kohdussa.

Äiti kävi vessassa ja kävelimme hissukseen ympäri huonetta. Kätilö oli ottanut ammehuoneesta lähtiessämme kasetin mukaan ja laittoi sen soimaan. Pystyasento tuntui äidistä paremmalta kuin makuuasento ja kävelimme ikkunan eteen jossa äiti seisoi nojaten ikkunalautaan ja minä hieroin aina supistusten alkaessa hänen alaselkäänsä selkärangan molemmin puolin. Kätilö lähti aina välillä huoneesta ja oli poissa 5-10 minuuttia kerrallaan. 20.35 äiti meni takaisin sängylle kylkiasentoon makaamaan. Kätilö sanoi että voisi kohta puhkaista kalvot jotta supistukset voimistuisivat edelleen. 20.45 hän kokeili jälleen kohdunsuuta joka oli auki täydet 10 senttiä. Samalla tuli supistus, kätilön sormet puhkaisivat kalvot ja lapsivettä alkoi liristä ulos kohdusta.

Äiti makasi kylkiasennossa sängyllä ja minä hieroin selkää minkä jaksoin. Kätilö oli käymässä huoneessa ja supistukset voimistuivat koko ajan kalvojen puhjettua. Äiti kysyi että kauanko tämä vielä kestää ja minä sanoin että eiköhän kaikki ole ohi tunnin päästä. Yritin lohduttaa sanomalla että kohta saat varmaan sitä ilokaasua johon kätilö sanoi hiljaa että "Katsotaan nyt sitten". Kivut olivat jo sitä luokkaa että supistuksen tullessa äiti itki ja huusi ja kiljui täyttä kurkkua ja minä hieroin ja puristin kädestä ja pyyhin otsaa. Ajattelin että tuolla huudolla täällä synnytyssalissa on kohta viisi kätilöä ja pari lääkäriä mutta ketään ei näkynyt. Ovat varmaan kuulleet uransa aikana jos jonkinmoista huutoa. Jossain vaiheessa kurkistin jo varovasti peiton alle kun pelkäsin että pää jo näkyy ja kätilöt vaan istuvat kahvilla.

Kätilö ei varmaan ollut kauaa poissa vaikka siltä se välillä tuntui. Kutsusummeria ei kuitenkaan tarvinnut käyttää vaan kätilö tuli ilmeisesti aikansa huutoa kuuneltuaan huoneeseen eikä muistaakseni enää lähtenyt kuin korkeintaan ihan hetkeksi synnytyssalista. Kello 21.25 äidille laitettiin oksitosiinitippa koska supistukset heikkenivät hieman. 21.35 kätilö haki toisen tutun kätilön, kätilö B:n synnytyssaliin jotta äiti voisi tukea jalkojaan kätilöihin. Kätilö B pisti tippaan lisää vauhtia (10 yksiköstä ainakin 35 yksikköön) ja supistukset voimistuivat jälleen. Jälkeenpäin äiti kertoi ihmetelleensä sitä että kalvojen puhkeamisen jälkeen supistukset eivät mitenkään dramaattisesti voimistuneet edes oksitosiinin avulla vaan ainoastaan niiden väli lyheni. Muutoinkaan äiti ei jälkeenpäin ajatellen kokenut missään vaiheessa mitään pakottavaa tarvetta ponnistaa vaan ponnisti välillä toisen kerran saman supistuksen aikana jo siinä vaiheessa kun supistus oli jo menossa ohi.

Äiti sanoi monta kertaa ponnistuksen jälkeen ettei jaksa ponnistaa enää yhtään kertaa ja minä sanoin ainakin kymmenen kertaa että "Ponnista, ponnista, vauva syntyy ihan pian". Kätilö A sanoi että tummaa tukkaa näkyy jo ja muutamaa ponnistusta myöhemmin näytti että päätä näkyy jo kympin kolikon kokoinen alue. Tämän jälkeen yritin rohkaista aina äitiä tämän ponnistaessa sanomalle että "Hyvä kulta anna mennä, pää tulee ulos seuraavalla kerralla". Ajattelin jo välillä että kohta hän hermostuu siihen että seuraavia kertoja on ollut jo vaikka kuinka monta mutta pää ei vieläkään ole ulkona.

21.40 kätilö A puudutti välilihan. Muutamaa ponnistusta myöhemmin kun pää ei edelleenkään ollut kuin hieman näkyvissä hän otti sakset ja teki pienen episiotomian kello 21.47. Äiti ei tuntenut puudutuksen ansiosta yhtään mitään mutta minulle tuli toimenpiteen aiheuttamasta äänestä (kun sakset leikkasivat lihaa) mieleen sydämen pilkkominen saksilla kissanruuaksi. Tässä vaiheessa näin ensimmäisen kerran kunnolla verta koko siihenastisen synnytyksen aikana. Ilmeisesti ääneeni tuli aiempaa enemmän uskottavuutta, koska sanottuani äidille että nyt pää syntyy tällä ponnistuksella, tämä sai ikäänkuin uutta voimaa ponnistaa ja vauva tuli yhdellä ponnistuksella ulos ainakin kymmenen senttiä. Vihdoinkin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, kello 21.53 pää oli ulkona. Tässä vaiheessa ajattelin että loppu on jo lasten leikkiä. Vauva tuli ulos sellaisella vauhdilla että tuskin ehdin kertoa sitä äidille. "Nyt näkyy olkapää, nyt kainalo, nyt vyötärö" ja plumpsis "Vauva syntyi kokonaan". Kello oli 21.55. Papereihin merkittiin syntymäajaksi 21.49 mutta en viitsinyt siitä sen kummemmin ruveta kätilön kanssa väittelemään vaikka tiesinkin olevani oikeassa. Olin pitänyt kirjaa kaikista vaiheista koko sairaalassaolomme ajan enkä mitenkään olisi voinut niin montaa kertaa katsoa kelloa väärin. Ilman kirjanpitoa tämäkin synnytyskertomus olisi ollut paljon lyhyempi ja vähemmän yksityiskohtainen. Tunnekuohu oli näet välillä sellainen ettei viiden minuutin kuluttua olisi kaikkia asioita muistanut jos niitä ei heti olisi kirjannut ylös.

Kätilö (en muista kumpi) nosti vauvan äidin rinnalle. Taisi olla tyttö ajattelin mutta en sanonut mitään koska en ollut aivan varma napanuoran roikkuessa jalkojen välissä haitaten tarkkaa tunnistamista. Äiti kysyi kätilöltä onko vauvalla kaikki sormet ja varpaat. "Kaikki on niinkuin pitääkin" sanoi kätilö. "No, kumpi tuli"? oli seuraava kysymys ja se oli osoitettu minulle. "Odota, tarkistan vielä" vastasin ja kävin kurkkaamassa. "Tyttö tuli". Aivan niinkuin äiti oikeastaan koko odotusajan oli arvellut. Tyttö oli alusta alkaen hyvin rauhallinen, eikä itkenyt kuin aivan pienen hetken synnyttyään. Apgarin pisteet olivat heti synnyttyä 9/10 ja viiden minuutin kuluttua täydet kymmenen. Yksi piste meni alussa lapsen väristä kuten usein tapahtuu normaalissa alatiesynnytyksessä. Aktiivisen ponnistusvaiheen pituudeksi merkittiin 44 minuuttia.

Pitkään jatkuneet supistukset eivät olleet turhia, sillä (varmaankin niiden ansiosta) virallinen synnytyksen kesto oli vain hieman alle kuusi tuntia. Jos meiltä vanhemmilta kysyy niin synnytys kesti pikemminkin kaksi vuorokautta ja 17 tuntia sillä sen verran kivuliaita ja säännöllisiä supistukset olivat koko ajan. Yhtään yli 20 minuutin väliä ei ollut lauantai-aamusta lähtien ja keskimäärin niitä tuli alle kymmenen minuutin välein.

Jossain vaiheessa vauvan synnyttyä äiti totesi minulle väsyneesti hymyillen että "Muutaman vuoden saat kyllä odottaa ennen seuraavan lapsen syntymää". Sen verran rankka kokemus lapsen maailmaansaattaminen oli, enkä sitä voi kaiken vierestä seuranneena kiistää. Jälkeenpäin eräs kätilö sanoi sen jo fyysisenä suorituksena vastaava kolmenkymmenen kilometrin reipasta kävelyä. Ja meidän reipas ja urhoollinen äiti suoriutui vielä koko urakasta ilman epiduraalia, aquarakkuloita, paraservikaalipuudutusta tai edes ilokaasua. Minäkään en päässyt kokeilemaan ilokaasun vaikutusta vaikka sitä etukäteen salaa suunnittelinkin. Jälkeenpäin kysyin äidiltä että miksei hän missään vaiheessa vaatinut mitään kivunlievitystä. Hän sanoi ettei voinut puhua kun piti niin täysin keskittyä hengittämään oikein (nenän kautta sisään, suun kautta ulos) ja siihen ettei pyörry kesken ponnistuksen (tähtiä kuulemma näkyi ja monta kertaa äiti sanoi että pyörryttää).

Istukka syntyi 22.06 ja kätilö näytti sitä meille, punnitsi sen ja totesi sen olevan hyvän näköinen ja vailla kalkkeutumia. Kätilö A:n vuoro loppui kymmeneltä ja tässä vaiheessa hän hyvästeli meidät ja toivotti meille hyvät jatkot. Synnytyksen kuluessa hän moneen kertaan kehui äitiä siitä, miten reippaasti ja hienosti tämä jaksoi koettelemuksen ilman kivunlievitystä. Kiitimme kovasti kätilöä sillä häntä parempaa, mukavampaa ja ammattitaitoisempaa tuskin olisimme saaneet vaikka olisimme käyneet kaikki sairaalan kätilöt läpi. 22.10 kätilö B ompeli välilihan leikkaushaavaan muutaman tikin. Repeämiä ei tullut ja leikkaushaavakin oli hyvin pieni. Kätilö B totesi myös että kyllä tällainen ilman kivunlievitystä tapahtuva synnytys on nykypäivänä melko harvinainen.

Minun toiveissani olivat napanuoran katkaisu ja ensimmäinen kylvetys, jotka sainkin tehdä. Tyttö oli paljon vähemmän verinen ja sotkuinen kuin olin etukäteen kuvitellut. Lapsenkinaakin oli vain pikkuisen pepussa. Tyttö punnittiin ja pituus mitattiin: 3570 g ja 52 cm.

Äidin käytyä suihkussa meidät jätettiin kolmisin synnytyssaliin tutustumaan toisiimme. Minä itkin ilosta ja onnesta mutta äiti oli vielä siinä vaiheessa liian väsynyt ja uuvuksissa kyetäkseen edes itkemään. Koko synnytyksen ajan olin ihmeen rauhallinen. Ihmettelin sitä ihan itsekin. Jännityksen lauettua huomasin kuitenkin polvieni hieman tutisevan mikä varmaan johtui osittain siitäkin etten ollut syönyt koko päivänä muuta kuin neljä palaa paahtoleipää aamuyhdeksältä.

Puoli kahdentoista maissa meille tuotiin kärryssä iltapala synnytyssaliin. Kärryissä oli kaksi omenamehulla täytettyä pikaria joilla sitten skoolasimme ja onnittelimme toisiamme siitä että meistä oli tullut ihan oikeasti äiti ja isä. Varttia yli puolenyön kätilö lähti viemään meitä synnyttäneiden osastolle, jossa meitä odotti toivomamme perhehuone. Olo oli minullakin niin väsynyt että ajatuskin etukäteen varaamistani isosta sikarista ja minikokoisesta konjakkipullosta etoi ja ainoa mitä halusin sillä hetkellä oli päästä nukkumaan.

Kokonaisuutena synnytys oli varmaan hienoin ja liikuttavin kokemus mitä tähänastisessa elämässäni olen kokenut. En myöskään muista milloinkaan tunteneeni yhtä voimakasta rakkautta tai yhteenkuuluvaisuuden tunnetta rakkaaseen puolisooni kuin tuon lokakuisen maanantai-illan aikana. Myöskin meitä synnytyksessä hoitanut henkilökunta ansaitsee vilpittömät kiitokset. Vaikea uskoa, että niin ikimuistoinen ja herkkä hetki kuin pienen ihmisen syntymä, on kätilöille loppujen lopuksi vain arkista aherrusta ja jokapäiväistä rutiinia. Onneksi sitä ei kuitenkaan meille näytetty vaan osattiin kunnioittaa tätä hetkeä, joka milloinkaan elämässämme ei tule toistumaan: Meidän ensimmäisen lapsemme syntymää.

Sen pituinen se.

Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia