The Passion of the Christ

Kärsimysviihdettä vai uskoa vahvistava passiodraama?

The Passion of the Christ on selvästikin vuoden 2004 merkittävin elokuvatapaus. Elokuva, jolle ohjaaja Mel Gibson ei supertähteydestään huolimatta tahtonut löytää aluksi rahaa, on osoittautunut yllättäen suurmenestykseksi ja tuottanut tähän mennessä jo pelkästään Yhdysvaltain lippukassoilla yli 330 miljoonaa dollaria. Samalla elokuva on herättänyt keskustelua niin uskonnollisesta näkemyksestään kuin siitä miten tarkoituksenmukaista on näyttää Kristuksen kärsimys sellaisella sadistisella tarkkuudella kuin se Gibsonin elokuvassa tehdään.

Gibson ja toisena käsikirjoittanut toiminut Benedict Fitzgerald ovat keskittyneet elokuvassaan Kristuksen viimeiseen 12 tuntiin. Suurin osa tästä ajasta - ja elokuvasta - on pahoinpitelyä, kidutusta ja pilkkaamista, jota Jeesus joutuu sietämään vangitsijoidensa taholta. Elokuvassa näytetään piinallisen tarkkaan niin Jeesuksen pitkään kestävä ruoskinta kuin tämän naulaaminen ristiinkin. The Passion of The Christ on passiodraama sanan täydessä merkityksessä. Etenkin herkemmälle katsojalle elokuvan katsominen voi olla melkoista kärsimystä.

Gibsonin elokuvaa onkin ehditty jo kritisoida väkivallalla mässäilystä. Elokuvaa on moitittu väkivaltaviihteeksi ja sen suosiota on selitetty äärimmäisten kokemusten hakemisella. Jos elokuvaa tarkastelee siitä näkökulmasta, mistä sitä ehkä pitäisi tarkastella eli kristillisestä näkökulmasta, nämä väitteet osoittautuvat kuitenkin ontoiksi. Onhan se, että Jeesus kärsi ihmiskunnan puolesta, kuitenkin Kristinuskon keskeinen opinkappale. Tästä näkökulmasta katsottuna elokuvan tarkkaa kuvausta Kristuksen kärsimyksestä voi pitää myös perusteltuna. Uskontunnustuksen kohta "kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin" kun on niin nopeasti lausuttu, että hartaampikin kristitty voi kaivata välillä muistutusta siitä, että Jeesus todellakin kärsi.

Ongelmaksi The Passion of the Christin kohdalla muodostuu kuitenkin se, että Jeesukseen kohdistettuun väkivaltaan ehtii elokuvan aikana turtua. Se ei ole välttämättä ainoastaan paha asia, mutta väkivallan liiallinen näyttäminen syö etenkin elokuvan loppupuolella tunnelatausta. Jotta tämä tunnelataus olisi säilynyt, elokuvaan olisi kaivannut enemmän vastavoiman eli hyvyyden esilletuontia. Niin vakuuttava kuin James Caviezel onkin Jeesuksen, viattoman kärsijän roolissaan, ei tämä vähäpuheisena uhrilampaana pysty tuomaan elokuvaan sen kaipaamaa vastavoimaa. The Passion of the Christissa on takaumia Jeesuksen aiempiin vaiheisiin, kuten tämän lapsuuteen, vuorisaarnaan ja viimeiseen ehtoolliseen, jotka irrottavat katsojan hetkeksi kärsimyksen syövereistä ja muistuttavat mistä Jeesuksen kärsimyksessä on syvimmiltään kyse. Jos näitä takaumia olisi ollut enemmän ja niissä olisi tuotu enemmän esiin Jeesuksen sanomaa rakkaudesta ja pelastuksesta, The Passion of the Christ olisi voinut koskettavampi elokuva kuin se nyt on. Nyt elokuvan ilosanoma typistyy hieman töksähtävästi päättyvään loppuun, jossa Jeesus nousee kuolleista toimintaelokuvat mieleen tuovan rytmikkään rummutuksen tahdittamana.

Pienoisesta puuduttavuudestaan huolimatta The Passion of the Christ on taiteellisesti varsin onnistunut teos. Elokuvaan on haettu vaikutteita kristillisestä maalaustaiteesta mikä näkyy elokuvan komeana visuaalisena ulkoasuna. Elokuvassa on myös joitakin todella hienosti rakennettuja kohtauksia, kuten Maria Magdalenan ja Jeesuksen kohtaamisesta kertova takauma. Elokuvan näyttelijäntyö on sekin kauttaaltaan laadukasta. Mikään huono elokuva The Passion of the Christ ei siis ole, vaikka se onkin Hollywood-tuontatoa ja vaikka sen ohjaaja on toimintaleffoilla maineeseen noussut filmitähti. Nämä kaksi asiaa kun tuntuvat valitettavasti vaikuttaneen siihen miten elokuva on Suomessakin otettu vastaan.

T.R.

Elokuvan sivut:
http://www.thepassionofthechrist.com/

Ohjaaja: Mel Gibson
Pääosan esittäjät: James Caviezel, Monica Bellucci, Maia Morgenstern, Hristo Shopov
Kesto: 2h 08min
K-18
Ensi-ilta: 24.3. 2004

Etusivu>Olohuone>Elokuvanurkka