17.4. 2003

Työpaikkamatkustusta

Lontoolainen työmatkustus-kulttuuri, 'commuting', on oma ilmiönsä, joka pitää oikeastaan kokea itse ennen kuin sitä voi täysin ymmärtää. Matkaa kotoani Lontoon laitamilta toimistolle keskustaan on ehkä noin kolmisenkymmentä kilometriä. Suomessa pääkaupunkiseudulla reissuun taittuisi ehkä noin reilun tunnin verran aamu-ruuhkassa, joten miksi minun sitten täällä pitää nousta kuudelta joka aamu ehtiäkseni töihin yhdeksäksi?

Ensinnäkin pari faktatietoa Lontoosta: suur-Lontoon alueella asuu noin kahdeksan miljoonaa ihmistä, ja jokaisella perheellä on keskimäärin kaksi autoa käytössään. Autojen määrä liikenteessä on niin valtava, että kolmenkymmenen kilometrin matkaan voi helposti taittua kaksi tuntia hyvänä päivänä ja yli kolme tuntia huonona päivänä. Kukaan järkevä lontoolainen ei matkusta omalla autollaan keskustaan töihin (tosin autojen lukumäärästä voi päätellä, että vähemmän järkeviä lontoolaisia on miljoonia). Jos haluaa olla jotakuinkin varma, että ehtii toimistolle yhdeksäksi, työmatkalainen turvautuu julkisiin liikenneneuvoihin.

Joten joka arki-aamu lähden liikkeelle kotoani kaksikymmentä vaille seitsemän matkustaakseni ensin bussilla, sitten junalla ja lopuksi metrolla pari pysäkinväliä työpaikalleni. Alkuviikosta juna on yleensä sen verran täysi, että heti ensimmäiseen keskustaan päin menevään junaan ei mahdu. On vain tyynesti odotettava seuraavaa ja toivottava, että ystävälliset kanssamatkustajat onnistuvat sullomaan sinut sisään seuraavaan junaan.

Koska työpaikoilleen kiirehtivät city-ihmiset eivät ehdi aamulla syödä aamupalaansa, on aamupala parasta syödä jossakin välissä työmatkaa ennen toimistolle saapumista, sillä toimistolla aamiasta ei sovi syödä. Lontoolaiset ovatkin kehittäneet aamun ruuhka-junissa ja metroissa syömisen ja muiden aamutoimien suorittamisen huippuunsa, suorastaan omaksi taiteenlajikseen.

Normaalissa ruuhkajunassa ei istumapaikkoja riitä kaikille, yleensä ei edes seisomapaikkoja. Tilaa on yleensä sen verran, että juuri ja juuri mahtuu seisomaan yhdellä jalalla, nojaten kevyesti kanssamatkustajiinsa. Tällä lailla yhdellä jalalla seisten, epäilemättä monen vuoden harjoittelun seurauksena, lontoolainen työmatkaaja onnistuu toisella kädellään kannattelemaan salkkuaan ranteen varassa (lattialla ei ole tarpeeksi tilaa kasseille ja salkuille), vapaaksi jääneillä sormillaan pitelemään voileipää ja toisella kädellään kertakäyttömukissa olevaa kuumaa kahvia.

Seinän ja ovien vieruspaikosta tapellaan, sillä seinää vasten seisova onnellinen matkustaja voi aamukahvinsa ja voileipänsä seuraksi lukea sanomalehteä. Lehden voi liiskata seinää vasten lukuasentoon pitelemällä sitä ylhäällä olkapäällä ja käsivarrella. Toisinaan, yleensä perjantaisin, kun matkustajat ovat hieman hilpeämmällä tuulella viikonloppua odotellessa, voi nähdä miten suvaitsevaiset matkustajat tarjoavat selkänsä lukualustaksi muiden matkustajien lehdille.

Naisilta vaaditaan vieläkin enemmän taitoa kuin miehiltä. Aamupalan nauttimisen lisäksi moni citynainen viimeistelee viiden minuutin meikkinsä aamun heilahtelevassa ruuhkajunassa.

Pienet kahvikioskit- ja kojut ovat yllättäen osoittautuneet aivan ylivoimaiseksi uudeksi liike-ideaksi tässä teenjuojien luvatussa maassa. Kahvikojuja on yleensä jokaisella pienelläkin asemalla ainakin kaksi tai kolme ja ne myyvät stressaantuneille ja puolinukuksissa oleville matkalaisille vahvaa kahvia. Suosituimmaksi myyntiartikkeliksi kautta Lontoon on osoittautunut latte, jonka joukkoon trendikkäimmät lontoolaiset osaavat vielä pyytää tupla-espresson täräyttämään unet silmistä. Melkein jokaisen lontoolaisen näkee aamulla kahvimuki kädessään, junassa, asemalla, metrossa, bussissa, kadulla puolijuoksua kiirehtien toimistolle. Onnettomuuksia olen nähnyt yllättävän harvoin. Voisi kuvitella, että täpötäysissä junissa ja metroissa pahviset kahvimukit poksahtaisivat helposti, mutta jotenkin kahvimukia onnistutaan kannattelemaan tarvittaessa vaikkapa pään yläpuolella.

Kahvinjuonnin lisäksi toinen ruuhkamatkustuksen ilmiöistä on kirjojen lukeminen. Juuri muutama päivä sitten näin tilaston, jonka mukaan englantilaiset lukevat ja ostavat ylivoimaisesti eniten pokkareita koko Euroopassa. Kirjassa on etunsa sanomalehteen verrattuna. Se mahtuu helposti pieneenkin käsilaukkuun tai salkkuun, ja nenän eteen tarvitsee vain muutaman sentin tilaa voidakseen uppoutua kirjaansa ja paeta Lontoon sateista synkkyyttä aurinkoisempiin unelmiin. Lukeminen auttaa myöskin keskittymään, sillä usein junista ja metroista tuntuu etenkin lämpimällä säällä loppuvan ilma. Pyörtymiset eivät ole harvinaisia. Hyvän tarinan parissa matka tuntuu taittuvan nopeammin. Kolmantena selityksenä luku-innokkuuteen olen kuullut sanottavan, että kirjan avulla välttää tehokkaasti katsekontaktin kanssamatkustajiinsa. Vahingossa luodulla katsekontaktilla voi Lontoossa hyvinkin helposti saada peräänsä enemmän tai vähemmän miellyttäviä 'ihailijoita'.

Tiivistettynä voisi sanoa, että lontoolainen työmatkustuskulttuuri perustuu uskoon ja elää sen varassa. Koskaan ei tiedä kuinka paljon junat ovat myöhässä tai kulkevatko ne lainkaan, ovatko metrot tänään lakossa tai suljettu terroristiuhan vuoksi, onko yöllä ollut hieman pakkasta ja bussit jääneet hyödyttöminä varikolle, onko tietyö tai onnettomuus sulkenut suurimman kaupunkiin johtavan moottoritien, onko sade vahingoittanut kaapeleita ja sulkenut paikallisen metro -ja junaliikenteen… Koko miljoonakaupunki on yhtä suurta potentiaalista katastrofialuetta, jossa on todennäköisempää, että asiat eivät toimi kuin että ne toimisivat. Aamulla herätessään pitää vain lujasti uskoa pääsevänsä töihin. Tavalla tai toisella.

Aiempia Lontoon kuulumisia:

Terveysintoilua

Terrorismin uhasta

Etusivu>Matkailu>Lontoon kuulumisia