|
17.4.
2003
Työpaikkamatkustusta
Lontoolainen
työmatkustus-kulttuuri, 'commuting', on oma ilmiönsä,
joka pitää oikeastaan kokea itse ennen kuin
sitä voi täysin ymmärtää. Matkaa
kotoani Lontoon laitamilta toimistolle keskustaan on
ehkä noin kolmisenkymmentä kilometriä.
Suomessa pääkaupunkiseudulla reissuun taittuisi
ehkä noin reilun tunnin verran aamu-ruuhkassa,
joten miksi minun sitten täällä pitää
nousta kuudelta joka aamu ehtiäkseni töihin
yhdeksäksi?
Ensinnäkin
pari faktatietoa Lontoosta: suur-Lontoon alueella asuu
noin kahdeksan miljoonaa ihmistä, ja jokaisella
perheellä on keskimäärin kaksi autoa
käytössään. Autojen määrä
liikenteessä on niin valtava, että kolmenkymmenen
kilometrin matkaan voi helposti taittua kaksi tuntia
hyvänä päivänä ja yli kolme
tuntia huonona päivänä. Kukaan järkevä
lontoolainen ei matkusta omalla autollaan keskustaan
töihin (tosin autojen lukumäärästä
voi päätellä, että vähemmän
järkeviä lontoolaisia on miljoonia). Jos haluaa
olla jotakuinkin varma, että ehtii toimistolle
yhdeksäksi, työmatkalainen turvautuu julkisiin
liikenneneuvoihin.
Joten
joka arki-aamu lähden liikkeelle kotoani kaksikymmentä
vaille seitsemän matkustaakseni ensin bussilla,
sitten junalla ja lopuksi metrolla pari pysäkinväliä
työpaikalleni. Alkuviikosta juna on yleensä
sen verran täysi, että heti ensimmäiseen
keskustaan päin menevään junaan ei mahdu.
On vain tyynesti odotettava seuraavaa ja toivottava,
että ystävälliset kanssamatkustajat onnistuvat
sullomaan sinut sisään seuraavaan junaan.
Koska
työpaikoilleen kiirehtivät city-ihmiset eivät
ehdi aamulla syödä aamupalaansa, on aamupala
parasta syödä jossakin välissä työmatkaa
ennen toimistolle saapumista, sillä toimistolla
aamiasta ei sovi syödä. Lontoolaiset ovatkin
kehittäneet aamun ruuhka-junissa ja metroissa syömisen
ja muiden aamutoimien suorittamisen huippuunsa, suorastaan
omaksi taiteenlajikseen.
Normaalissa
ruuhkajunassa ei istumapaikkoja riitä kaikille,
yleensä ei edes seisomapaikkoja. Tilaa on yleensä
sen verran, että juuri ja juuri mahtuu seisomaan
yhdellä jalalla, nojaten kevyesti kanssamatkustajiinsa.
Tällä lailla yhdellä jalalla seisten,
epäilemättä monen vuoden harjoittelun
seurauksena, lontoolainen työmatkaaja onnistuu
toisella kädellään kannattelemaan salkkuaan
ranteen varassa (lattialla ei ole tarpeeksi tilaa kasseille
ja salkuille), vapaaksi jääneillä sormillaan
pitelemään voileipää ja toisella
kädellään kertakäyttömukissa
olevaa kuumaa kahvia.
Seinän
ja ovien vieruspaikosta tapellaan, sillä seinää
vasten seisova onnellinen matkustaja voi aamukahvinsa
ja voileipänsä seuraksi lukea sanomalehteä.
Lehden voi liiskata seinää vasten lukuasentoon
pitelemällä sitä ylhäällä
olkapäällä ja käsivarrella. Toisinaan,
yleensä perjantaisin, kun matkustajat ovat hieman
hilpeämmällä tuulella viikonloppua odotellessa,
voi nähdä miten suvaitsevaiset matkustajat
tarjoavat selkänsä lukualustaksi muiden matkustajien
lehdille.
Naisilta
vaaditaan vieläkin enemmän taitoa kuin miehiltä.
Aamupalan nauttimisen lisäksi moni citynainen viimeistelee
viiden minuutin meikkinsä aamun heilahtelevassa
ruuhkajunassa.
Pienet
kahvikioskit- ja kojut ovat yllättäen osoittautuneet
aivan ylivoimaiseksi uudeksi liike-ideaksi tässä
teenjuojien luvatussa maassa. Kahvikojuja on yleensä
jokaisella pienelläkin asemalla ainakin kaksi tai
kolme ja ne myyvät stressaantuneille ja puolinukuksissa
oleville matkalaisille vahvaa kahvia. Suosituimmaksi
myyntiartikkeliksi kautta Lontoon on osoittautunut latte,
jonka joukkoon trendikkäimmät lontoolaiset
osaavat vielä pyytää tupla-espresson
täräyttämään unet silmistä.
Melkein jokaisen lontoolaisen näkee aamulla kahvimuki
kädessään, junassa, asemalla, metrossa,
bussissa, kadulla puolijuoksua kiirehtien toimistolle.
Onnettomuuksia olen nähnyt yllättävän
harvoin. Voisi kuvitella, että täpötäysissä
junissa ja metroissa pahviset kahvimukit poksahtaisivat
helposti, mutta jotenkin kahvimukia onnistutaan kannattelemaan
tarvittaessa vaikkapa pään yläpuolella.
Kahvinjuonnin
lisäksi toinen ruuhkamatkustuksen ilmiöistä
on kirjojen lukeminen. Juuri muutama päivä
sitten näin tilaston, jonka mukaan englantilaiset
lukevat ja ostavat ylivoimaisesti eniten pokkareita
koko Euroopassa. Kirjassa on etunsa sanomalehteen verrattuna.
Se mahtuu helposti pieneenkin käsilaukkuun tai
salkkuun, ja nenän eteen tarvitsee vain muutaman
sentin tilaa voidakseen uppoutua kirjaansa ja paeta
Lontoon sateista synkkyyttä aurinkoisempiin unelmiin.
Lukeminen auttaa myöskin keskittymään,
sillä usein junista ja metroista tuntuu etenkin
lämpimällä säällä loppuvan
ilma. Pyörtymiset eivät ole harvinaisia. Hyvän
tarinan parissa matka tuntuu taittuvan nopeammin. Kolmantena
selityksenä luku-innokkuuteen olen kuullut sanottavan,
että kirjan avulla välttää tehokkaasti
katsekontaktin kanssamatkustajiinsa. Vahingossa luodulla
katsekontaktilla voi Lontoossa hyvinkin helposti saada
peräänsä enemmän tai vähemmän
miellyttäviä 'ihailijoita'.
Tiivistettynä
voisi sanoa, että lontoolainen työmatkustuskulttuuri
perustuu uskoon ja elää sen varassa. Koskaan
ei tiedä kuinka paljon junat ovat myöhässä
tai kulkevatko ne lainkaan, ovatko metrot tänään
lakossa tai suljettu terroristiuhan vuoksi, onko yöllä
ollut hieman pakkasta ja bussit jääneet hyödyttöminä
varikolle, onko tietyö tai onnettomuus sulkenut
suurimman kaupunkiin johtavan moottoritien, onko sade
vahingoittanut kaapeleita ja sulkenut paikallisen metro
-ja junaliikenteen
Koko miljoonakaupunki on yhtä
suurta potentiaalista katastrofialuetta, jossa on todennäköisempää,
että asiat eivät toimi kuin että ne toimisivat.
Aamulla herätessään pitää vain
lujasti uskoa pääsevänsä töihin.
Tavalla tai toisella.
Aiempia Lontoon kuulumisia:
Terveysintoilua
Terrorismin
uhasta
|