Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia

 
Kun synnytin ensimmäiseni...

Kun synnytin ensimmäisen lapsemme 2/99, minulla ei ollut aavistustakaan kuinka palkitsevaa lapsensaaminen olisi. Aloin vasta myöhemmin ymmärtää millaisen ykköspalkinnon olin saanut! Olen korviani myöten rakastunut pieneen poikaamme.

Oma gynekologini ja neuvolan terveydenhoitaja veikkailivat, että "Tämä pikkuinen kyllä syntyy ajoissa", sillä kohdunsuuni oli alkanut pehmentyä ja lyhentyä jo 1,5 kk ennen laskettua aikaa. Mitä vielä! Odottavan aika oli pitkä. Pari viikkoa ennen laskettua aikaa ajattelin helpottuneena "Enää kaksi viikkoa!", mutta mitään ei tapahtunut. Seuraavat kaksi viikkoa ajattelin joka päivä, "Ensi yönä se varmasti syntyy", mutta aamulla kaikki oli kuten ennenkin.

SAIRAALAAN

Vihdoin viikolla 42+0 minun piti mennä äitipolilleyliaikaistarkastukseen ja käynnistykseen. Samana aamuna kotona pöksyihin tipahti kellertävää 'marmeladia', limatulppa? Polilla ensin katsoivat jonkin aikaa KTG- ja supistuskäyrää, ja 10.00 pääsin lääkärintarkastukseen. (Nais-)lääkäri ronkki sormellaan kohdunsuuta ja 'irrotteli kalvoja' - Auts! Aloin vuotaa verensekaista limaa, paljon! Hän totesi, että minut otettaisiin osastolle, ja kohdunsuulle laitettaisiin geeliä, jonka pitäisi käynnistääsupistukset. Mieheni käskettiin kotiin, koska "Ei siitä geelistä tiedä kuinka nopeasti se käynnistää supistukset vai käynnistääkö ollenkaan". Ei hän kuitenkaan lähtenyt kotiin (matkaa noin 50 min), vaan ajoi kaupungille syömään.

Osastolla otettiin lisää käyrää. (Nais-)osastolääkärille (Johanna) pääsin klo 12.00. Hän otti geelin jo esille, tarkasti kohdunsuun tilanteen (taas irroteltiin kalvoja, auts auts!!), mutta sanoikin sitten, että "Ei tässä enää geeliä tarvita! Tämähän on auki jo 4 cm!"  Ilman mitään supistuksia tai kipuja! Kertoivat aikovansa laittaa oksitosiinitipan. Siinä vaiheessa mielessäni alkoivat kummitella kaikki ne kuulemani kamalat tarinat tippasynnytyksistä, joita sitten ehdinkin mietiskellä perusteellisesti, sillä synnytysosastolla oli ruuhkaa, ja minun piti odotella sisäänpääsyä. Mieheni kanssa yritimme tappaa aikaa sairaalan kanttiinissa. Iltapäivällä 
huomasin, että kivuttomat, ns. Braxton-Hicksin supistukset, joitaminulla oli ollut raskauden puolivälistä asti, olivat muuttuneet säännöllisiksi. Nyt ne tulivat noin 6-7 minuutin välein. Jännitti. "Entäpä jos synnytys kuitenkin lähtisi käyntiin itsestään?"

NYT SE ALKAA

Johanna (osastolääkäri) tutki minut uudestaan klo 16.00, ja kertoi kätilön (Mirjami) kanssa, että "Puhkaisemmekin ensin kalvot. Se yleensä käynnistää supistukset, mutta elleivät ne ala tunnin kuluessa, yritetään sitten tippaa." Mikä helpotus, ei ehkä tippaa! Kalvojen puhkaisun yhteydessä vauvan päähän laitettiin 'spirra' vauvan EKG:n seurantaa varten, ja minun piti olla piuhoissa kiinni puolisen tuntia. Johdoissa oli kyllä liikkumavaraa, mutta keinutuolissa oli kiva istuskella ja odotella supistuksia, jotkaalkoivatkin noin 15-20 minuutin kuluttua. Ei tippaa, jess! Koska lapsivettä valui koko ajan, Mirjami laittoi minulle kaksi sairaalasidettä päällekkäin. Mirjamin ja Johannan poistuttua synnytyshuoneesta, mieheni katsoi vaippaviritelmää (kuminauha vyötäisillä, siteet kiinni rusetilla), ja kysyi "_Mikä_ tuo on olevinaan?" Sanoin, että "Pieni ja huomaamaton sairaalaside tietysti!"  Ensimmäiset supistukset eivät olleet pahoja, mutta tuntuivat sen verran, etten niiden aikana oikein kyennyt keskittymään mieheni juttuihin. Hän vilkaisi pari kertaa oudosti, mutta ei sentään kysynyt "Et sä ollenkaan kuuntele!?"  Supistukset tulivat heti alusta alkaen 2-3 minuutin välein: 45-60 sekuntia supistusta, 1-2 minuuttia 'lepoa'. Supistukset tuntuivat kuumilta ja 'pyöreiltä' puristuksilta.

Noin 1,5 tuntia kalvojen puhkaisusta supistukset tuntuivat jo senverran, että pyysin jotain kivunlievitystä. Mirjamilla oli juuri toisen synnytyksen ponnistusvaihe menossa, ja hän kysyi "Luuletko pärjääväsi 20 minuuttia?"  Sanoin "Ehkä", ja ajattelin "Voi EI!"  Odottelin siis puolisen tuntia, ja sinä aikana supistukset muuttuivat paljon paljon kovemmiksi. Jalkani vapisivat holtittomasti ja haukoin henkeä. "Onneksi jo äsken pyysin kivunlievitystä, onneksi sitä kohta tulee..." Minuutit matelivat. Mirjami palasi tarkistamaan kohdunsuuta. "No, tämä on se sama 4 cm."  Mikä pettymys! 
Epätoivo hiipi mieleeni, ja masentuneena ajattelin, "Täällähän ollaan vielä huomenna tähän samaan aikaan! Yhyy!"  Äitini kaksi synnytystä kestivät 22,5 h ja 18 h, ei mitenkään kannustavaa ajateltavaa. Johanna tuli pistämään paracervikaalipuudutuksen . "Sinun pitäisi nyt olla paikallasi, että saan pistettyä. No, yritäpä nyt olla liikkumatta", Johanna sanoi vähän tuskastuneena. Jalkani tärisivät, ja minä vapisin. "Odota, supistus menee kohta ohi", minä nyyhkin. Johanna sai kuitenkin puudutuspiikit laitettua. 
Oikealle puolelle se onnistui ja tehosi, mutta vasemmalle puolelle 
pistäminen ei tahtonut onnistua, koska kohdunkaula oli niin ohut, että neula meni läpi pari kertaa, eikä vasen puoli sitten puutunutkaan. Ääks! Puolittainen PCB, ja supistukset vain muuttuivat entistä kovemmiksi! Eron oikean ja vasemman puolen välillä huomasi selvästi. Puudutus tuntui kuin olisi sulkenut oven huoneesta, jossa on kova meteli - melu kuuluu, mutta ei niin pahasti.

Välillä olin kiinni piuhoissa, välillä Mirjami päästi minut kävelemään 
(johdot eivät ylettäneet kovin pitkälle). Istuin keinutuolissa, nojasin 
sänkyyn, kävelin, makasin sängyllä kyljelläni, kokeilin olla kontillani. Selkää särki jo heti alussa, ja särky paheni jatkuvaksi epämukavuudeksi. Mirjamia nauratti, "Ei kai tässä tilanteessa kenestäkään _mukavalta_ tunnu?"  Hän ehdotti aqua-rakkuloita, ja varoitti etukäteen kirvelystä, mutta silti kipu yllätti minut täysin. Pistäminen kirveli ja poltti hillittömästi!!! Onneksi kirvely lakkasi nopeasti. Se taisi olla pahin (!) kipu koko synnytyksen aikana, mutta se kannatti - selkäsärky hävisi.

Eräs tuttuni sanoi, että hän pystyi nukkumaan paracervikaalipuudutuksen laittamisen jälkeen pari tuntia, mutta minulla ei nukkumisesta ollut tietoakaan, ja puudutuksen teho (se puolikas) hiipui noin 1 h 15 min kuluttua. Mirjami sanoi tulevansa tarkistamaan kohdunsuun tilanteen puolen tunnin kuluttua. "Taas 'puoli tuntia' ", ajattelin, "Onkohan heillä jokin puolen tunnin viivytystaktiikka?"  Tämäkin puolituntinen kului hitaasti, tuntui kuin kellon viisarit eivät olisi liikkuneet.

Kalvojen puhkaisusta oli kulunut noin 4 tuntia, kun Mirjami ja Johanna tulivat tarkistamaan minut. Yllätys! 8 cm! Hienoa!  "Kohdunsuu on kivasti auennut 8 cm:iin. Toista paracervikaalipuudutusta ei enää tässä vaiheessa kyllä voida antaa. Ammeeseenkaan me ei sinua enää päästetä." ...vähemmän 
hienoa! Moni on kehunut epiduraalia, ja kehottanut pyytämään sitä, mutta näin kävi tällä kertaa. Heippa vain paracervikaalit ja epiduraalit! Paniikkikin iski. "Tähänhän voi mennä vielä tunteja! Ei enää kivunlievitystä! Miten tämän kestää!?"

Olin lukenut jostain, että supistuksiin pitäisi suhtautua positiivisesti, ja kuvitella mielessään, kuinka joka supistuksella kohdunsuu aukeaa kuin kukka, terälehti kerrallaan. Alussa olinkin positiivinen, ja muistin ajatella "Taas yksi vähemmän", mutta tässä vaiheessa kaikki hienot ajatukset olivat tipotiessään. Supistukset olivat tosi kovia. En nähnyt enkä kuullut mitään, tuntui kuin olisin katsonut ohuen putken läpi, korvatulpat korvilla. Kun supistus tuli, kaikki oli vain mustaa ja Kipua. Mirjami yritti patistella minua nousemaan sängyltä ja kävelemään. "Aukeaa paikat nopeammin. Käyn 
tuolla asioilla, kävelepä sen aikaa. Kymmenen minuuttia."  Kävelinhän minä. Tai ainakin yritin. Tässä vaiheessa vain se kipu ei enää lakannut supistuksen loputtua, vaan koko ajan sattui. Vauvan pää kai painoi hermoja. Pissattikin, mutta en saanut aikaan kuin pari tippaa. Luulin sitä paitsi tipahtavani wc-istuimelta lattialle supistusten aikana  :-) , ja vielä piti niiden sairaalasiteiden kanssa leikkiä (ne rusetit!) ja vaihtaa joka vessassa käynnillä, ja vielä käsisuihkulla suihkia, uh! (Lattia kyllä kastui pari kertaa.)

PONNISTUSVAIHE

Mirjami tarkasti taas kohdunsuun (4,5 h kalvojen puhkaisusta). "Työnnättääkö sinua jo?" - "Hmm... ei kai", vastasin. - "No, _ei_ sinua sitten työnnätä!", hän nauroi, "Tiedät kyllä kun työnnättää!!! Tässä on vasemmalla puolella kohdunsuuta jäljellä pieni lippa, pyyhkäisen sen pois sormella. Saattaa vähän tuntua."  Miehelleni Mirjami sanoi, "Painakaa soittokelloa kun alkaa työnnättää."

Kymmenen minuuttia myöhemmin sitä soittokelloa sitten tarvittiin. Olin lukenut, että ponnistustarve saattaisi tuntuisi kakkahädältä, mutta minulle tuli mieleen lähinnä yökkäysrefleksin tunne, paitsi toiseen suuntaan tietysti  :-) . Olin yllättynyt ja kovin helpottunut, että olimme jo edenneet ponnistusvaiheeseen. Maaliviiva häämötti! Supistusten väli harveni noin viiteen minuuttiin, mikä oli mukava asia. Pari ensimmäistä ponnistussupistusta menivät 'ohi', en oikein osannut ponnistaa tarpeeksi kovaa. "Kuuntelepa taas minua. Vedä keuhkot täyteen ilmaa ja _pidä_ se ilma keuhkoissa! Äsken puhalsit kaiken ulos.", Mirjami neuvoi. Pari kertaa Mirjamin piti käydä muualla, ja hän jätti meidät mieheni kanssa kahdestaan ponnistamaan. Jälkeenpäin selvisi, että miehelleni jäi tästä jonkinlainen trauma, sillä hän pelkäsi vauvan luiskahtavan ulos minä hetkenä hyvänsä. Minua sen sijaan ei huolettanut. Luotin, että ei Mirjami meitä kahdestaan jättäisi, jos vauva olisi syntymäisillään.

En muista ponnistusvaiheen koskeneen. Supistusten aikana olin niin keskittynyt ponnistamiseen, etten ainakaan muista että se olisi ollut erityisen kivuliasta. Supistusten välillä minulla tosin oli todella 'vaikea' ja epämukava olo. Kaipa sekin johtui siitä, että vauvan pää painoi hermoja. Synnytyshuoneeseen ilmestyivät myös Johanna ja sairaala-apulainen. Ponnistin melkein puoli-istuvassa asennossa, eikä minulle muita asentoja ehdotettukaan. Tosin siinä vaiheessa olin niin sekaisin ja 'tahdoton', että olisin ponnistanut vaikka käsilläni seisoen, jos joku olisi niin käskenyt. Mirjami seisoi oikealla puolellani, sairaala-apulainen vasemmalla, ja tuin jalkani heidän lonkkiinsa. Johanna mietti, "Pitäisiköhän hakea niitä essuja?", kun Mirjami leikkasi epparin ja sanoi, "No, ei niitä _enää_ tarvita!"  Verta roiskahti Johannan ja sairaala-apulaisen päälle, kun ponnistin. Minulla on ponnistusvaiheesta sen verran sekavia ja hämäriä 
muistikuvia, että olemme mieheni kanssa kinanneet joistakin 
yksityiskohdista. Minun mielestäni epparin leikkaamisen jälkeenmeni vain kaksi supistusta (mieheni mielestä useampi), ennen kuin Mirjami sanoi "Laittakaa imukuppi valmiiksi!"  Vauvan syke oli laskenut jokaisen supistuksen aikana melko alas (34 alimmillaan) ja nousi liian hitaasti, ja vaikka minulla oli happimaski, sekään ei enää auttanut, siksi oli puhetta imukupista. Taas iski paniikki, kun kaikki karmaisevat imukupilla-revittiin-vauva-ulos kertomukset tulivat mieleeni. "Ei! Ei mitään imukuppeja! Vauva on saatava ulos nyt!"  Ja seuraavalla supistuksella vauva syntyikin!

Viimeisen supistuksen aikana yhtäkkiä tuntui 'erilaiselta', ja kun katsoin jalkojeni väliin, näin vauvan tummatukkaisen pään. "Vau... Onkohan tämä tottakaan?", ajattelin. Epätodellinen tunne! Vauva sujahti ulos nopeasti, tai ainakin minusta tuntui siltä, ja Mirjami nosti vauvan ilmaan, "Katsokaa, teillä on poika!", ja nosti hänet rinnalleni. - "Onpa lämmin!", ihmettelin, ja pidin vauvaa paitani alla. Vauvalla oli kinaa enää vain vähän (päälaella), ja kädet olivat pikkuiset ja ruttuiset kuin pyykkimuijalla. Mieheni leikkasi vauvan napanuoran. Ensitutustuminen ei kestänyt viittä minuuttia pitempää, kun lastenhoitaja jo tuli hakemaan vauvaa pesulle ja mittauksiin. Mieheni meni kylvettämään poikaamme sillä aikaa kun minua 
ommeltiin.

JÄLKEENPÄIN

Minulla oli mahdollisuus myös hengittää ilokaasua, mutta en kokenut siitä olleen mitään hyötyä. Kävinhän pissallakin ilman ilokaasumaskia, enkä huomannut _mitään_ eroa! Ennen epparin leikkaamista väliliha puudutettiin, samoin ennen ompelua, mutta silti ompeleminen koski aivan älyttömästi. Sain kipupiikin suonensisäisesti, se auttoi jonkin verran, mutta silti kipu oli järkyttävää.

Etukäteen pelkäsin synnytyksen kivuliaisuutta, kuten varmasti useimmat ensikertalaiset. Olin kuvitellut supistusten olevan kaikkein pahinta synnytyksessä, enkä tyhmänä ja tietämättömänä ollut osannut varautua synnytyksenjälkeisiin kipuihin. Tai en ainakaan sen mittaluokan kipuihin, jotka itse jouduin kokemaan. Ison epparin lisäksi emättimeni seinämä repesi, emättimen seinämän toiselle puolelle muodostui hematooma, eli verenpurkauma, joka leikattiin seuraavana päivänä spinalipuudutuksessa, tikkejä siis riitti, ja lisäksi häntäluuni vääntyi. Ensimmäisenä yönä olin niinkipeä, että olin vähällä oksentaa kivusta kun vähänkin liikautin jalkojani. Moneen viikkoon ainoa siedettävä nukkuma-asento oli kyljellään jalat koukussa, istuminen mahdotonta, ja paikallaan seisominenkin vaikeaa. Synnytyksenjälkeisen päivän vietin tiputuksessa, sain kaksi yksikköä punasoluja, koska olin vuotanut synnytyksessä runsaasti verta. Osastolla minä ja pari sektioäitiä köpöttelimme kuin 90-vuotiaat mummot muiden äitien kirmaillessa pitkin käytävää. Tai siltä minusta ainakin näytti! Joinakin hetkinä ajattelin,"Lopetuspiikki, pliiiis!", toisina taas, "No ainakaan en ole jäänyt rinnekoneen alle, se vasta mahtoi sattua."  Häntäluun seutu oli niin pitkään kipeä, etten tikkejä juurikaan ehtinyt surea. Tikit sulivat pois 6-6,5 viikon kuluttua synnytyksestä. Vauvasta en ensi alkuun osannut edes iloita, koska oma kipu oli päällimmäisenä, mutta kun pahin kipu hävisi (noin 3-4 viikkoa), alkoi vauvakin tuntua Omalta Ihanalta Rakkaalta vauvalta   :-)  .

Kipu, asteikolla 0-10: supistukset alussa 3-4; paracervikaalin aikana 7; aqua-rakkuloiden pistäminen 9,5; viimeinen 1,5 tuntia ennen 
ponnistusvaihetta 8-8,5; ponnistusvaihe ? - sattui, mutta eisattunut; 
ompeleminen 8-8,5; ensimmäinen yö 8-8,5.

Itse synnytys ei siis ollutkaan niin kauhea ja pitkä kuin olin kuvitellut. Avautumisvaihe kesti 4 h 40 min, ja ponnistusvaihe 40 min. Kätilö oli tomera ja mukava, ja synnytyksestä jäi positiivinen kuva, ja kun lämmin uunituore vauva oli rinnallani, ajattelin, "Eihän tämä niin paha juttu ollutkaan! Kyllä tämän toistekin voisi tehdä!"

Suloinen poikamme muuten painoi 3810 g, oli 51 cm pitkä, ja sai 9-9-9 apgar-pisteet.

30-v ensisynnyttäjä

Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia