Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia

 
Ensimmäinen synnytykseni

27.1.1999, klo 21

Melroce Place oli juuri alkanut ja olin asettunut mukavaan asentoon sohvalle, kun tunsin voimakkaan kivun tunteen mahassani, tai oikeastaan vielä alempana. Ja samantein tunsin, kun housuni kastuivat. Juoksin vessaan, joten isommilta tulvavaurioilta vältyttiin. Eli sitten lainehti vessan lattia. Tajusin heti, että ahaa- tämä oli nyt se lapsiveden meno. 

Olin lukenut muutamia kirjoja ja lehtiä synnytyksistä ja niiden perusteella olin saanut sellaisen kuvan, että lapsivesi jos menee, niin tulossa on pitkä synnytys. Eli olin hieman pettynyt, kun lapsivesi sitten menikin jo kotona. Minua oli koko päivä supistellut enemmän ja vähemmän, mutta niiden supistelujen perusteella ei vielä Kättäri minua huolinut. Kaiken lisäksi kun olin ensi synnyttäjä, niin piti odotella, että supistelut olisivat mahdollisimman voimakkaat ja tulisivat tiheästi.

Eli matkasimme sairaalaan mieheni ja minä. Siellä vastaanotto oli hyvin rauhallinen ja keittelimme jopa kahvit siinä huoneessa, jossa minua aluksi tarkkailtiin. Poltot (niin supistukset tuntuivat jo tuossa vaiheessa poltoilta, kuin joku olisi kärventänyt minua polttoraudalla alapäästä) alkoivat voimistua jopa niin, että olo oli koko
ajan hieman epämukava. 

Kun pääsimme varsinaiseen synnytyssaliin ilmoitin heti haluavani epiduraalin. Kätilö ei kuitenkaan siihen suostunut, koska olin avautunut vasta 2,5 senttiä ja poltot olivat liian lyhyt aikaiset. Eli ajatteli tietysti, että synnytys ei etene, jos puudutus minulle nyt annettaisiin.

28.1.1999

Meni muutama tunti eikä mitään tapahtunut. Minä otin ilokaasua (menin hieman siitä "huppeliin" ja sitten tulikin krapula, eli huono olo) ja keinuin keinutuolissa. Mieheni katseli vierestä, kun voivottelin polttoja. Välillä kätilö aina katseli, mitä alapäässäni tapahtuu, mutta edistystä ei tullut noina tunteina.

Jostain syystä sitten aamuyöllä, kolmen neljän aikaan kätilö kertoi, että nyt se epiduraali voitaisiin antaa. Olisiko syynä ollut se, että kipujen takia jännitin kehoani eikä paikat sen vuoksi auenneet. Eli lääkäri kutsuttiin paikalle. 

Minulle ei ole koskaan annettu selkäydinpuudutusta, joten pelkäsin tietysti lääkäriromaanien perusteella, että sen laitto saattaa halvaannuttaa. No, ihan niin ei käynyt, mutta hankalaa se pisto oli. Selkä piti laittaa kuperaksi kuin kissalla (yritäs tehdä ison mahan kanssa, ei ole helppoa) ja pysyä siinä paikoillaan, vaikka supistuksia tulikin.

Vihdoin homma oli tehty ja ainetta laitettu minuun. Ja vaikutus oli välitön. Poltot muuttuivat pehmeiksi, ei-kipeiksi tuntemuksiksi. Rentouduin ja kätilötkin jättivät meidät mieheni kanssa hetkeksi rauhaan. Yritimme torkahdella.

Aamulla kätilö vaihtui ja vuoroon tuli tiukan tuntuinen nuori nainen. Jotenkin koin hänet heti sellaisena epämiellyttävänä tapauksena, joten en yllättynyt, kun hän sanoi, että nyt ei sitten anneta vähään aikaan puudutusta, koska kohdunsuu ei ole avautunut vieläkään paljoa. Eli sain luvan kestää polttoja, jotka olivat jo aivan toisenlaisia kuin yöllä. Joka poltto sai minut jännittämään vartaloani, enkä pystynyt ajattelemaan muutakuin että kumpa kipu jo loppuisi.

Mieheni meni käymään kotona kissoja ruokkimassa eli jäin yksin huoneeseen. Ja tietysti juuri silloin alkoi tapahtua. Sikiön sydänäänet muuttuivat ailahteleviksi, putosivatkin välillä. Poltot tuntuivat entistä kipeämmiltä ja minua alkoi itkettää. Sitten vielä kätilö tuli sanomaan, että mahdollisesti se olisi nyt hätäsektion paikka. Kyseli jotain terveystietoja varmuuden vuoksi. Olin ihan sekaisin. Mitä, että sektio. Jota toisaalta olin aina toivonut, mutta nyt kun se olisi lähellä niin ei se enää kovin paljoa kiehtonutkaan.

Tilanne rauhoittui ja tuli taas aika mennä pissalle. Siis minua ei pissattanut, mutta kätilö oli sitä mieltä että nyt olis mentävä, edellisestä pissasta on jo liikaa aikaa. Eli menin sitten yrittämään. Ei mitään, ei tipan tippaa. Kummallista, kun yleensä minulla ei ole mitään vaikeuksia. Eli taas tuli uusi tilanne, katetrointi. Koska alapääni oli aivan hellänä polttojen vaikutuksesta, alapäähän koskeminenkin tuntui todella ikävältä. Vaikka itse katetrointi ei tuntunut miltään, niin koin sen niin epämiellyttävänä että toivoin, että sektioon ei jouduttaisi, siinäkin kun olisi pissa katetroitu. Todella inhottavaa.

Homma hoidettiin ja pääsin taas vuodelepoon. Epiduraalin laiton jälkeen olin vain makoillut sängyllä, eikä minua yhtään edes huvittanut siitä nousta harjoittamaan valmennuksessa neuvottuja lantion pyörityksiä ja muita polttoja helpottavia liikkeitä. Olin mieluummin peiton alla lämpimässä.

Puolen päivän aikaan tilanne oli huomattavasti parempi, olin avautunut jo seitsemään senttiin, joten kierroksella ollut lääkäri antoi minulle lisää puudutusta. Se helpotti heti oloa, vaikka ei enää niin paljoa, kuin alussa. Olihan poltotkin nyt täysin eriluokkaa. Meni taas pari tuntia, vaikka minulla ei ajantajua enää tuolloin
ollutkaan. Olin todella väsynyt kaikista kivuista ja kätilökin sen huomasi. Hän pyysi lääkäriä paikalle sanomaan  mielipidettä imukupista. Arveli, että minulla ei olisi voimia ponnistaa ja kun polttoni muutenkin olivat kovin lyhyitä. Jostain syystä myös ylilääkäri tuli paikalle ja siinä nämä kaksi miestä sitten kinastelivat siitä että tarvitaanko imukuppia vai ei. Olin avautunut jo täysin, 
eli 10 senttiin, joten ponnistaakin olisin jo voinut. Mutta minullepa tuli kakkahätä.

Kysyin kätilöltä, että saisinko mennä kakalle. Hän katsoi minua kysyvästi ja sanoi, että ei se onnistu. Että ne on nyt niitä "tekee-mieli-ponnistaa" tuntemuksia. Kehotti vaan punnertaa mukana. Olin silloin kylkiasennossa. Siinä sitten pynnäsin olematonta paskaa ja mieheni astui kuvioihin isoilla kourillaan. Aina kun tunsin tarvetta ponnistaa, hän hieroi kovaa häntäluun kohtaa ja se todellakin helpotti oloa. Hän ei hieronut sivelemällä vaan todellakin painamalla. Olin hänelle todella kiitollinen. SIlloin sitten tajusin, mitä ihmiset tarkoittivat kun sanoivat synnytyksen muistuttavan ison paskan vääntämistä. 

Joten jonkin aikaa pynnäilin kyljelläni ja sitten aloitettiin varsinainen ponnistus vaihe. Menin puoli-istuvaan asentoon sängylle, niin, että jalkapohjani olivat kätilöiden kyljissä. Välillä ponnistukseni ei kohdistunut oikeaan paikkaan ja kätilö sanoikin, että yritäs nyt kakata. Ja niin sitä ponnattiin. Ja ponnattiin. En tajunnut ajankulua lainkaan, sillä homma tuntui aivan loputtomalta. Mitään kipuja ei tuossa vaiheessa enää ollut, joten siitä ei homma ollut kiinni.

Pikkuhiljaa alkoi pää tulla esiin ja kun viimeinen ponnaus oli ohi, tunsin, kuin iso "läjä" olisi tullut maailmaan. Vielä viimeinen ponnaus ja lapsi oli ulkona. Näin hiuksia täynnä olevan pään takaapäin ja tiesin näkemättä että poika tuli. Jotenkin vain tiesin. Sain pojan syliini ja siinä oltiin se aika, kun välilihaani ommeltiin. 

Siinä tilanteessa, kun ohi olivat poltot ja ponnistukset ajattelin, että tämähän on mahtavaa. Ei sattunut mihinkään, koska sain puudutusta. Olin ylpeä itsestäni, kun jaksoin viimeisillä voimillani ponnata pojan maailmaan, eikä sektiota tarvittu. Eikä imukuppia. Vauriot alapäässäni jäivät siis suhteellisen vähäisiksi. Synnytykseni kesti kaikkiaan 18 tuntia, eli kaiketi aika kauan. Koin kuitenkin, että kestolla ei ollut merkitystä, koska epiduraalista oli minulle todellista apua. Itkimme mieheni kanssa ilosta ja jännityksestä. Tästä se vasta alkaisi, eli hyvästi rauhalliset koti-illat. Hyvästi elokuvissa käynnit ja pitkät illalliset.

Loppukaneettina sanoisin, että synnytyksen kautta olen todellakin päässyt siihen maailmaan, josta minulla oli aiemmin vain arvailuja ja ennakkoluuloja. Jotkut kokevat synnytykset traumaattisena kokemuksena, mutta minä en niin kokenut. Se on osa raskautta, ja kuuluu asiaan. On tietysti niitä jotka haluavat ehdottomasti
sektion ja ymmärrän senkin. Kaikkia ei ole luotu kestämään kipua. Olenkin tässä tullut siihen tulokseen, että ihmiselle annetaan juuri sen verran kipua ja kärsimystä, kuin hän pystyy kestämään tulematta hulluksi. 

Sinulle, jolla on synnytys vielä edessäsi, ole luottavainen. Sinun synnytyksesi on juuri omanlaisesi. Suhtaudu siihen avoimin mielin, mene siihen odottavalla ja innokkaalla mielellä. Pelko kuuluu asiaan, mutta sekin on voitettavissa. Sinä kestät ne kivut, sen lupaan.

terveisin Minna

Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia