Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia

Syntymä miehenkin näkökulmasta

Olivia oli viikon ja 5 päivää myöhässä lasketusta ajasta, kun viimein alkoi tapahtumaan. Seuraavana aamuna olisi käynnistetty..

30.9.03 klo 6:00 Väännän ja käännän petissäni. Vatsassa polttaa ja kouristaa, onko tämä jo sitä?

klo 10:00 Polttava kipu on herättänyt minut puolen tunnun välein. Äiti soittaa ja kysyy, lähdetäänkö hakemaan aamutossuja kaupungilta ja vähän tuulettumaan. Taitaa jäädä väliin..

klo 12:00 On se sitä! Toisaalta ihanaa, ettei tarvitsisi käynnistää. Poltot ovat kivuliaita. Koirat ihmettelevät vieressä, mikä minun oikein on.

klo 14:30 Ollaan jo eteisessä lähdössä. Sairaalakassi on jo ajat sitten pakattu valmiiksi. Sisko ja äiti soittaa kilvan, milloin oikein tulette. 'Älä odota liian kauan' - neuvoo äiti.

klo 15:00 Poimin luumuja mökin pihassa, ne pitää saada poimittua. Nojaan välillä puuhun, suljen silmät ja hengitän syvään polttojen kouristaessa. Harri huutaa: 'Ei niitä enää tarvitse kerätä, tää asia on tärkeämpi, lähdetään!'

klo 16:00 Saavumme lapsuuden kotiini, missä meitä odottaa juhlallinen tunnelma. Hienoja ruokia ja juomia on katettu meille valmiiksi. Kynttilätkin hohtavat pöydässä. Jännitystä on selvästi ilmassa. Ensimmäistä lastenlasta odotetaan kovasti. Kipu tuntuu lievittyvän, kun sen saa 'jakaa'.

klo 19:00 Poltot tihenevät. Mieheni merkkaa aikoja tarkasti ylös. Äiti lukee lohdutuksen sanoja Raamatusta ja minä yritän nauttia jokaisesta tauosta polttojen välillä.

klo 21:15 Tulevat isovanhemmat heiluttavat, kun auto lähtee kohti Keskussairaalaa. Pakotin Harrin ottamaan vielä leivän mukaan. Katson tuttuja maisemia. Kaikki on kuin kymmeniä kertoja unessa nähtyjä tapahtumia. Auto parkkiin, 4 kassia mukaan. Nojaudun seinään kovan supistuksen voimasta painaen sitten summeria oven kohdalta, missä lukee 'synnytysvastaanotto'.

klo 21:30 Sairaalassa kätilö ilmoittaa meille samantien tutkittuaan minut, että voimme siirtyä suoraan synnytyssaliin, ei siis turhia odotteluja käytävällä.

klo 22:20 Synnytyssali on viihtyisä hämärretty huone. Seinällä on taulu, missä lukee 'tervetuloa'. Alla on vauvankuva.

klo 23:20 Vedin ilokaasua kipuihini. Niiden piti auttaa, mutta en tiedä, olo tuli mielumminkin sekaiseksi. Opettelin taktiikan vetää ilokaasua henkeen vain vähän, en 'perille saakka', koska silloin sain 'yliannoksen' ja huonovointisuus ilmaantui. Olin kuin eristyneessä maailmassa. Odotin vain supistusten välistä taukoa, jolloin retkotin päätäni sängyn reunalla ja toistin sanat: 'Harri tää on kamalaa, niinkamalaa.' Viimein sain epiduraalin. Puudutuksia valmisteleva lääkäri riuhtoi minua kuin sätkynukkea edestakaisin vuoteella, vaikka kivuista huolimatta tottelin hänen pyyntöjään. Puudutuslääkäri taas toimi asiallisesti ja selitti rauhallisesti joka liikkeensä. Epiduraalissa todella tuntui säteilyä ja sitten ihana tunnoton olo, joka kesti 2 tuntia..

klo 23:45 Kivut on poissa, ihanaa! Sanelen Harrille näitä muistelmia kuluneesta päivästä ja nautin. 'Ota nyt kaikki irti tästä tauosta, että jaksat sitten loppuvaiheen' -neuvoi kätilö.

klo 02:00 Kätilö ilmestyi huoneeseen ja sanoi nuo sanat mitä olin odottanut sekavin tuntein: 'No, nyt voit alkaa ponnistamaan!' Tilani oli taas tuskainen, puudutuksesta ei ollut enää tietoakaan, toisaalta loppu häämötti. Mietin vaan, että kohta se tapahtuu. Supistukset tiheni jo vajaan minuutin pituisiksi ja sain ponnistaa aina supistusten ajan. Kipu yltyi yltymistään. Kolme työntöä ja lepo ja taas sama. Kätilö kannusti: 'Pää näkyy jo, juuri noin ja vielä... ota keuhkot täyteen ilmaa ja nyt työnnä. Älä huuda, sinulla ei ole voimaa työntää silloin. No niin lepää, hyvä.' Katsoin Harria, hän oli niin keskittynyt tilanteeseen, jännittynyt ja tohkeissaan. Kun lapsi alkoi olla viime senteistä kiinni, sanoinkuvaamaton tuska valtasi kehoni ja huusin vain 'apua, apua!' Huutoni päällä kätilö rohkaisi: 'hyvä, hyvä, nyt puudutan, seuraavalle leikkaan ja sitten vauva syntyy..(?!) Kun kuulin tuon, sain rohkeutta puskea. Näin miten valkoinen lakana levitettiin sängylle vauvaa varten, se tuntui ihmeelliseltä -sekunnin verran- sitten puudutus, joka sattui ja leikkaus, jota en tuntenut muun kivun läpi. Ja sitten sattui ihan hirveän paljon, sitä voi kutsua repimiseksi, sitä se oli. Sitten helpotti. Heti. Katsoin nopeasti Harriin,
kuulin rääkäisyn ja näin Harrilla koskaan ennen näkemättömän ilmeen; siinä oli kauhua, iloa ja kyyneleitä. Lapsi oli syntynyt!

klo 02:45 Olin pelkkä märkä rätti. Katsoin vain hiljaa, kuinka rinnalleni asetettiin roteva tyttövauva, jolla oli maailman tuuhein tukka! Siinä se nyt oli, oma pieni tyttömme. Harri oli onnellinen ja liikuttunut. Hän räpsi vaan kuvia, kun minä ihmettelin uutta elämää, minkä Jumala oli meille suonut.

Suuri onnellisuuden tunne valtasi minut, kun tuo 8kk:n jännitys ja synnytyksen tuska oli takana. Kiitin mielessäni Jeesusta, muuta en jaksanut tehdä. Kätilö oli sen sijaan pirteällä päällä: 'Onpas komea tukka ja oikein naiselliset reidet'.

Lastenhoitaja taas ihmetteli vauvan painoa: 4,560kg ja 52cm, 'onneksi et tiennyt, että tulee näin iso' -he nauroivat. Vauvalla oli oliivinmusta tukka ja silmät. Se näytti ihan ulkomaalaiselta, niin söpöltä, niin 'valmiilta'. Olimme ihan ihmeissämme.

Harri oli toiminut loistavasti. Kun katsoin häntä, rakastin häntä yhä enemmän. Aviopuolison läsnäolo synnytyksessä on jotain valtavaa, joka voi vain lujittaa suhdetta entisestään.

Ensi-imetys onnistui hyvin, olin ihan ihmeissäni, kun minusta tuli maitoa, on tuokin yksi Jumalan ihme! Tilanne oli uusi ja ihana. Meidät jätettiin haavan ompelemisen ja istukan oton jälkeen kolmistaan. Olimme perhe. Tuo 'eskimotyttö' on meidän oma

Raahauduin suihkuun ja köpöttelin hiljaa 'synnyttäneiden osastolle', tuo nimi tuntui ihanalta, olin todella jo synnyttänyt. Olin ihmeissäni, että minut pistettiin heti kävelylle, olin ihan kuitti. Kätilö saattoi, meidät huoneeni ovelle sanoen sitten 'tervetuloa uudestaan!' Apua! Ei tuntunut kyllä kutsuvalta, ainakaan nyt..

Lapsen syntymä isän näkökulmasta

"Ajattelin alunperin, että osani tässä synnytysprojektissa olisi enemmänkin sivustaseuraaja ja kannustaja. Istuisin äidin pääpuolessa ja tiukassa paikassa katselisin vaikka seiniä tai kelloa.

Meitä oli neljä: Mia, minä, kätilö ja itse päätähti, joka odotteli vielä
turvallisesti Mian vatsassa. Kätilö oli rauhallinen, kannustava ja varma toimissaan. Hän pyysi aluksi, voisinko ponnistusvaiheen aikana tukea Mian päätä rintaa vasten. Seuraavaksi kätilö pyysi, voisinko samanaikaisesti pitää vaimoni polvitaipeesta kiinni, kun tuen myös nilkasta. Kuvittele tilanne, minä, joka yritin olla mahdollisimman huomaamaton, olen seisomassa keskellä sänkyä ja 'ponnistan' kaikin
voimin hänen apunaan.

Mia oli urhea. Ensimmäinen synnytys ja lapsi oli melko kookas (4,560kg!). Jos kertoisin kahdella sanalla synnytyksestä, se olisi: rajua meininkiä! En voinut kuvitella, että se olisi näin raskasta äidille. Itse eläydyin tilanteeseen täysillä. Tuntui siltä, että kun ponnistusvaihe tuli, ponnistin itse enemmän kuin äiti, ainakin olin paljon hikisempi kuin hän.

Kun lapsi syntyi. Koin jotain ennen kokematonta ja voimakasta. Se oli jotain mahtavaa ja sanoinkuvaamatonta. Juuri siinä hetkessä, kun lapsi syntyi, tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, ennen vauvan ensimmäistä rääkäisyä. Sitten kuului ääni. Se on elossa! Äitikin on elossa (minäkin olen elossa)! Olen isä! Lapsi on niin suloinen.

Olin saanut olla todistamassa yliluonnollista tapahtumaa: vaimoni sisältä oli ponnahtanut uusi elämä. Meidän lapsemme, mahtavaa!

Tyttö sai syntymäpisteikseen 9- (synnyttyään sillä oi raajoissaan sinertävyyttä), mutta itse haluan antaa niin lapselle kuin äidillekin täydet 10 pistettä. Ja ennen kaikkea kiitoksen ja kunnian annan Jumalalle, joka antoi meille tämän lapsen!"

Pst.. Lisää vauvajuttuja ja Olivian kuvia http://www.miajoki.com/vauvaint.htm

Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia