Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia

 
Synnytyskertomus

Toukokuussa olivat jo aika kovat helteet täällä Keski-Euroopassa ja ison mahan kanssa pyöriminen tuntui jo ajoittain aika raskaalta. Laskettu aika oli 19.5. ja Yli oltiin jo reilusti menty. Kaikki kommervenkit oltiin jo kokeiltu reippaasta kävelystä portaiden ramppaamiseen ja seksiin, mikään ei vain tuntunut saavan synnytystä liikkeelle. Risiiniöljykin oli jo ostettu ja odotti vain aukaisemistaan (halusin kuitenkin odottaa vielä jospa kuitenkin käynnistyisi normaalisti).

29.5. aamulla oli kolmannen kerran yliaikakontrolli sairaalassa, edellisenä päivänä oli ekan kerran tuntunut kunnon viiltoja alapäässä säännöllisin väliajoin. Yön olin nukkunut kuitenkin suht hyvin, vaikka pientä kipuilua olin unen horteissani kyllä tuntenut. Aamulla sairaalassa lääkäri sanoi että sentin on jo auki, ja sanoi että tänään me vielä näemme, mutta menkääs nyt kotio odottelemaan. Mies soitti töihin, että häntä ei nyt sitten tänään tarvitse odottaa. Kotona supistukset kovenivat ja tulivat 15 min. sijaan 10 min välein. Katsoimme miehen kanssa typerää talk-showta ja vitsailimme sekä naureskelimme. Supistusten tullessa mun piti nousta seisomaan kun sen verran viilteli jo, ja pyöritin samalla lantiotani, se auttoi kummasti. Mies laski minuutteja supistusten välissä ja kirjasi ylös. Yhden aikoihin päätin mennä lämpimään kylpyyn ja siellä lokoilin vartin verran, mies kuvasi videolle kun lekottelin lämpimässä vedessä. Kylvyn jälkeen supistukset tuntuivat voimistuvan ja niiden välillä oli enää 5-7 minuuttia, kolmen jälkeen päätimme lähteä sairaalaa kohti. 15.30 saavuimme sairaalaan ja kivut olivat jo aika kovat. Supistuksen tullessa en pystynyt kävelemään enkä oikein puhumaan. Lääkäri tarkasti heti kohdunsuun ja auki oli vähän yli 2 cm. Siinä vaiheessa tuntui että jaahas. Sille vaivaselle sentillekö olin viime tunnit muka taistellut. Onneksi en tiennyt vielä mitä oli tulossa.

Sain homeopaattista lääkitystä (pieniä palloja, jotka laitettiin kielen alle sulamaan) ja kätilö käski lähtemään kävelylle. Siinä sitten käveltiin sairaalaan puutarhassa ympyrää ja supistuksen tullessa käperryin ja revin melkein kukkaistutukset maasta, sen verran sattui. Viiden aikaan mentiin takasin sisälle, 2,5 cm auki. Ajattelin että tässähän menee mukavasti seuraavat pari päivää. Suihkuun, jossa supistuksen tullessa melkein kaaduin lattialle aina. Tässä vaiheessa alkoi tulla myös paha olo ja vähän ajan kuluttua olikin pakko mennä oksentamaan.

Koitin maata sairaalan pedillä, mutta siinä vasta kamala olo oli, parempi oli olla liikkeessä. Joten mies veti minut ylös sängyltä ja lähdimme taas kävelylle. Tällä kertaa en kyllä pystynyt kauempaa kuin 20 minuuttia ja oli pakko palata takaisinpäin. 3 cm auki, sain peräpuikon, jonka piti auttaa kipuihin. Ei mitään vaikutusta. Tässä vaiheessa aattelin että epiduraali olisi ehkä sittenkin jotain. Mutta jollain tapaa halusin kuitenkin purra huulta (niin tosiaan teinkin, ja sattui) ja koittaa kestää ilman. Jotenkin se piikki selkäänkin pelotti ja jollain masokistisella tapaa halusin tuntea miltä se kaikki tuntuu kun vauva syntyy, jotta olen 100% mukana. No jaa.

19.00 kätilövuoro vaihtui ja tuun kyllä muistaan sen koko elämäni, kun ne kätilöt kaikki seisoi puoliympyrässä ympärilläni ja suorittivat vuoronvaihtoa. Uusi kätilö oli juuri se nainen, jonka olin tavannut yhdessä yliaikakontrollissa ja oli oikeastaan ainoa kätilö siellä, josta ajattelin että tuota en ainakaan halua synnytykseen. Murphyn laki, niinhän siinä aina sitten kuitenkin käy.

Tässä vaiheessa hengityksen sääteleminen alkoi tuottaa aikamoisia ongelmia ja mieheni piti kertoa mulle jokaisen hengityksen rytmi, sisään, ulos, sisään ulos (tätä jatkuikin seuraavat 4 tuntia). Oli pakko taas päästä sängyltä liikenteeseen, paikallani tulin melkein hulluksi). Olin jo etukäteen haaveillut vesisynnytyksestä ja pyysinkin päästä altaaseen. Altaassa olo parani, mutta supistukset tihenivät ja voimistuivat, joten olon paraneminen oli hyvin subjektiivinen käsite. Silti tuntui, että supistukset olivat vedessä jotenkin paremmin kestettävissä. Supistuksia tuli parin minuutin jollei minuutin välein ja en siinä välissä kyllä oikeastaan kerennyt hengähtämään kun seuraavaa jo pukkasi. Ajattelin että tämä ei lopu koskaan. Tässä makaan tuskissani niin kauan etä näytän rypistyneeltä luumulta.

Kätilö ja lääkäri ihmettelivät supistuskäyrää, sen verran se aina heilahti, kätilö oli satavarma että poika on tulossa, koska supistukset ovat niin teräviä. Tähän saakka olin aika hyvin koittanut ignoorata kätilöä, mutta naisraukan päähän ei vain mahtunut että supistuksen tullessa en pysty puhumaan. Ja eikös hän aina alkanut multa jotain tivaamaan supistuksen ollessa päällä. Onneksi lääkäri koitti aina valistaa ja sanoi että en pysty puhumaan tällöin. Mutta silti kätilö aina vaan yritti. Hetki, jona suutuin täysillä kätilölle oli kun kivusta johtuen jalkani menivät ammeessa aina yhteen, ja yhtäkkiä kätilö tuli luokseni ja väen vängällä erotti jalkani toisistaan ja sanoi että ei niitä jalkoja saa yhteen viedä, pitää antaa vauvalle tilaa tulla. Silloin sanoin suoraan, että jätä minut rauhaan, ruumiini reagoi niinkuin parhaaksi katsoo. Silloin aattelin ja nyt olen niinkuin ei tätä kylmää naista todella olisikaan, ja hyvinhän se sitten sujuikin.

Lääkärin tulo 20.30 tarkistaan taas tilanteen, ja hupsis, olin 8 cm auki. Lääkäri puhkaisi kalvot, joka tuntui nipistyksenä. Supistukset tuli edelleen voimakkaampina, enkä enää oikein pystynyt käsittelemään kipua. Pyysin ja rukoilin lääkäriä, että hän antaisi mulle suoneen jotain siellä ammeessa, mutta se on vastoin sairaalan sääntöjä. Mun pitäisi tulla ammeesta ylös, sitten saisin kipulääkettä, muuten olisi liian riskialtista. Otti päähän kun olisin niin kovin halunnut synnyttää veteen. Koitin siinä vielä jonkun aikaa sinnitellä mutta 21.30 pomppasin yhtäkkiä supistusten välissä ylös ja sanoin tänne ja äkkiä se kipulääke. Mieskin ihan pelästyi, sellasella voimalla sieltä ponkasin, pelotti etten kerkee sängylle ennen seuravaa supparia. Lääkäri tuli luokseni ja pisti tipan suoneen. N. 5 min tuntui vähän paremmalta, sitten alkoikin ponnistus. Eikä siinä vaiheessa vissiin mitkään kipulääkkeet enää tehoo. Ois pitänyt pysyä siellä pirun ammeessa vaan.

Ponnistusvaiheen koin kuitenkin parempana, kipu oli yhdellä kertaa suurempi, mutta tunsin että nyt vauva työntyy ulospäin. Se oli siis palkitsevaa ja antoi voimaa työskennellä eteenpäin. Istuin puoli-istuvassa asennossa välillä, mutta pian huomasin että kyljellä puoli-istuvasti oli helpompi ponnistaa. Ponnistusvaihe kesti vähän yli tunnin, ja loppuvaiheessa olivat jo voimat aika vähissä. Pää näkyi jo ja kätilö sanoi että voin koittaa tummia hiuksia kädelläni. En kuitenkaan jostain syystä halunnut. Halusin vain lapsen ulos nyt ja heti, muuhun ei ollut aikaa.

Viimeisten ponnistusten aikana ajattelin että nyt se on ulos pakko saada, oli vartin verran ollut sellanen olo että repeää tuhansiksi kappaleiksi, teki koko ajan mieli ponnistaa, oli supistus tai ei. Viimeisen ponnistuksen aikana ajattelin, että nyt sen on pakko tulla ja pää punaisena ponnistin ja hupsis, vauva luiskahti ulos niin että kätilön piti se kopata käsiinsä, ja huusi että en saa enää ponnistaa. Niin kuin sillä olisi enää merkitystä, olihan vaaveli jo ulkona.

Seuraavat sekunnit, minuutit, tunnit olivat jotain uskomatonta. Kipu loppui sillä sekunnilla kun tyttäremme luiskahti ulos. Sain hänet syliini ja rakkauden hyökyaalto vei minut mukanaan. Siinä me olimme, kaksi ihmistä ja meidän jälkeläisemme, pieni prinsessa, joka oli saanut alkunsa meidän rakkaudestamme, ja joka nyt huusi pää punaisena sylissämme. Jos näinä hetkinä ei tiedä mikä on elämän tarkoitus, tuskinpa sitä tulee koskaan selvittämäänkään.

Tyttäremme syntyi 29.5.2002, kello 23.03 3544 g ja 53 cm, päänympärys 35 cm.

Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia