Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia

 
Luke ja Joshua

Ensimmäinen raskauteni. Itkua lähes koko raskausaika.

14 viikolla ultrassa Porvoon sairaalassa epäili, että vaavilla ei kaikki olisikaan kunnossa. Minut lähetettiin Naistenklinikalle jatkotutkimuksiin. Kaksi kertaa kävimme siellä ultrassa. Ja raskauden puoliväliin mennessä lääkärit totesivat, että lapsi olisi ensimmäisen lääkärin epäilyistä huolimatta terve. Minulle jäi kuitenkin pieni epäilys. Pidin naistenklinikan tutkimuksia hiukan hutiloituina. Olin kaikenkaikkiaan 5 minuuttia kiireisen lääkärin luona, ja ultran tutkiskelu oli mielestäni aika hutiloitua.

Raskaus eteni. Kerroin kuitenkin kaikille raskausaikana tapaamilleni neuvolan ja sairaaloiden henkilöille (Porvoo, Hki:naistenklinikka), että vauva ei potkinut niin paljon kuin olin niiden luullut potkivan. Useimpina iltoina hyvä, jos olin tuntenut 10 liikahdusta päivän aikana.

23.9.1999 tuli raskausviikko 34. Papan syntymäpäivä. Normaali neuvolakäynti. Sydänääniä ei löytynytkään. Maailma romahti. Lähetettiin Porvooseen. Lähetettiin edelleen Helsinkiin. Meidän pikkuinen oli kuollut. Tuntui kuin olisi elänyt sumussa. Muistuu mieleen vain synkkiä tuntemuksia, kuten kun olin naistenklinikalla suihkussa, itkeskelen ja katselen elotonta mahaani. Onneksi lapsen isä oli suurena tukena. Muuten en olisi selvinnyt.

Kolme kertaa synnytystä yritettiin käynnistää. Ja sitten vihdoin alkoi tapahtua. Kolmantena päivänä vaavin menehtysen toteamisen jälkeen jotakin alkoi tapahtua. Lapsivesi meni vessareissulla. Samantien aloin tuntea jonkinlaista kipua. Kätilöt olivat lupailleet, ettei tarvitse tuntea minkäänlaista fyysistä kipua, sillä vaaviahan ei enää voinut mikään vahingoittaa. Sain Puudutuspiikkejä jalkaan, ja supistusten voimistuttua hyvin äkillisesti, myös epiduraalin. Mikä ei kuitenkaan ehtinyt vaikuttaa supistusten kipuihin. Sillä minua pyydettiin samantien ponnistamaan. Ja en tuntenut minkäänlaista halua siihen. Ehkä en halunnut kuitenkaan luopua pikkuisesta.

Huoneessa oli kaksi kätilöä. He keskittyivät lähinnä cd-soittimeen. Miettivät, miksi sitä ei saatu käynnistymään, jotta olisi voitu kuunnella rentouttavaa musiikkia. Minä puolestani passiivisena sängyllä jo tunsin jotakin jalkojeni välissä. Siellä oli pikkuisemme jalka jo ulkona. Ponnistelin vartalon ulos. Nyt ei ollut kipuja. Mutta sitten se pää... Mitään ei tapahtunut. Aikaa kului ikuisuuksia. Kätilö haki ronskimman miehen avuksi. Ja tämä lääkäri pyysi tekemään viillon välilihaan. Hän sai tehdä todella kovasti töitä, että sai vaavin ulos. Kolme ja puoli tuntia kestäneestä synnytyksestä yli puoli tuntia oli tätä ns. ponnistusvaihetta. Pikkuinen söpö poika annettiin meille pideltäväksi. Hän oli niin kaunis. Ja kylmä. Enemmän kuin mitään muuta halusiimme hänen olevan elävän. Mutta se ei onnistunut. Pikkuisen sydämessä oli vakavia epämuodostumia. Aortta puuttui kokonaan.

Alkoi valtava surutyö. Lohdutin itseäni sillä, että sairaalassa lääkäri oli sanonut, että hän uskoo minun olevan jo samana vuonna uudestaan raskaana. JA 7.12 RASKAUSTESTI OLI POSITIIVINEN vaikka yritystä siihen ei ollutkaan. Ultran perusteella laskettu aika oli 4.8.2000. Pelkoa koko raskausajan, mitä jos kaikki toistuu...

27.7. nousi verenpaine. Raskausviikkoja 38+5. Lähetettiin Porvooseen. Enää en pelännyt. Olinhan sairaalassa, ja nyt vauva on hyvässä hoidossa, heti jos jotakin tapahtuu. Seuraavana aamuna lääkäri katsoo kahdunsuun tilannetta, ja koska olen synnyttänyt aikaisemminkin, kohtu oli jo itsestään avautunut 2,5 senttiin. Päätetään käynnistää puhkaisemalla kalvot. Tämä ei ollut yhtään mukavaa. Kolme eri kätilöä yritti tehdä sitä. Ja aikaansaivat ainoastaan verenvuodon ja kivun kohdunsuulle. Ja kuten myöhemmin ilmeni, myös kohtutulehduksen...Odoteltiin muutama tunti.

Sitten tuli mukava nuori kätilö. Ja hän sai kalvot puhkaistua ensi yrittämällä. Vesi lorahti samantien sängylle. Ja pari minuuttia sen jälkeen alkoivat supistukset. Jotka olivat aikamoiset heti alusta alkaen. En kuitenkaan kaivannut lääkitystä. Huolena oli ainoastaan, ehtiikö isi paikalle. Kätilöt lupailivat synnytyksen olevan ohi 10 tunnin sisällä. Mutta kun kaksi tuntia oli kulunut halusin jo siirtyä synnytyssalin puolelle. Tämä tapahtui heti kun mieheni saapui paikalle. Nyt alkoi tuntua jo aikamoista kipua, halusin kovasti ponnistaa, mutta kohtu ei ollut vielä tarpeeksi auki. Tuskaisinta koko synnytyksessä oli juuri se, että joutui odottelemaan peppu pystyssä ponnistuslupaa. Koko vartalo tuntui kuin jämähtäneen paikoilleen. En pysynyt liikuttamaan edes kättä. Ja kipu alaselässä oli melkoinen. Ilokaasua en osannut käyttää. Ja muuta kipulääkitystähän minulle ei oltu annettu. Ei kylläkäään edes tarjottu. Kun oli kulunut lähes kolme tuntia supistusten alkamisesta, sanoin kötilölle, että nyt on PAKKO. Ja saman tien vaavi alkoi työntyä ulos. Minuutissa suloinen ELÄVÄINEN poikamme oli ulkona. Kaikki oli ohi, koko pitkä 18 kuukautta kestänyt odotuksemme oli ohi. Ja kaiken lisäksi kivuttomasti. Vartaloni oli niin jännittynyt, että minun täytyi pyytää apua kääntymiseen, jotta saisin nähdä pojun. Nyt meillä oli vihdoinkin oma, ja kaiken lisäksi elävä poika luonamme. Taitavan nuoren kätilön maailmaan saattamana. Rakastamme Joshuaa, joka näyttää aivan enkeliveljeltään, yli kaiken.

Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Synnytys>Lukijoiden synnytyskertomuksia