Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Vauva tulossa - info

Odottajan päiväkirjasta

Ollako vai eikö olla…. Lauantai 14.6.1997
Auvoinen alkuraskaus Viikko 15 
Tikitikitikitiki…hihihhihihihihih Viikko12 
Ne, ah niin hyväntahtoiset neuvonantajat Viikko 20 
Pot-pot-poot-pot-potkut sain!! Viikko 20
Sykkivä sukkapuikko oikeassa ohimossa - normaalia raskautta? Viikko 22
Ylämäki alamäki ylämäki alamäki yhdessä kulkien Viikko22 
Byrokratia terveydenhoitajana Viikko22 
Supistuksia uuninpellistä Viikko23
Mulla ei oo mitään tekemistä Viikko24
Pakollinen pysähtyminen Viikko24
Koikko Venkula piristi mielen Viikko25
Tukiliivit, hyvät ihmiset, tukiliivit! Viikko25
Kai itkeä saa, kai meluta saa! Viikko25
Lihava norsu makuuhuoneessa Viikko25
Tunnelmia viikolta 30
Paisuminen ennnen poksahdusta Viikot 30-40
Synnytys

Ollako vaiko eikö olla…
Lauantai 14.6.1997

Kävin ostamassa apteekista raskaustestin. Bussimatkalla kotiin näin pitkät poninhännät heiluen naruahyppeleviä tyttöjä ja ryhdyin jo haaveissani miettimään sopivia nimiehdotuksia. Eppu oli kyllä jo parin kuukauden ajan ollut minun ja Maurin puheissa Eppu. Siis siitä lähtien kun tartutettua Mauriin ainakin hitusen valtaisasta vauvakuumeestani. 

Perhosia vatsassa menin muina miehinä vessaan. Luin ohjeet tarkkaan, vaikka tiesin jo periaatteen. Kuukausi sitten tein saman testin, mutta toiseen ikkunaan ilmestynytkään sitä vaaleanpunaista viivaa, mikä olisi ollut raskauden merkki. Toisaalta tein testin innostuspäissäni jo päivää ennen kuukautisten alkamispäivää. Tällä kertaa maltoin odottaa jopa viisi päivää yli kuukautisten oletetun alkamispäivän. 

Poistin rapisevan paperin näyteputkilon päältä, tähtäsin virtsasuihkun kohti näytteenottopalaa, odotin pari minuuttia ja SIINÄ SE OLI, toiseenkin ikkunaan ilmestyi ihana, kaunis VAALENPUNAINEN VIIVA. Ihmeellistä. Vatsassani on ihan oikea ihmisen alku. Yritin pitää naamani peruslukemilla kun annoin näytteen ja tulkitsemisohjeen Maurin käteen. Hetken tutkiskeltuaan Mauri hihkui: ”Siinä on Eppu!”. Ja sitten me halattiin. 

Auvoinen alkuraskaus 
Viikko 15

Olin elämän kunnossa. Ensimmäisten viikkojen aikana paino putosi pari kiloa, mikä johtui ilmeisesti vain terveellisemmästä, rasvattomammasta ja alkoholittomasta ruokavaliosta. Tissit sen sijaan tuntuivat entisestään pyöristyvän. Ei peloteltuja pahoinvointeja, ei masennuksia. (Ainoa mikä yökötti oli kahvi, jo sen haju. Kummalista, minä kun olin normaalisti juonut 5-6 kuppia kahvia päivässä) 

Moni kehui minun kaunistuneen ja siltä olo kyllä tuntuikin. Tai ehkä hehkeys johtuu siitä salaperäisestä hymystä tai silmien säihkeestä. joka ilmestyy odottavan äidin kasvoille. (olen oppinut tunnistaman sen) 

Valveilla ollessani olin tarmonpesä. Nukkuminen oli kylläkin erityisen mukavaa hommaa; parin tunnin ylimääräisillä iltapäivänokosilla pääsi sopivasti alkuun. Toisinaan iltapäivänokoset jatkuivat kevyesti aamuun saakka. 

Nukkumisbuumi meni pian ohi ja voimat tuntuivat vain lisääntyvän. Kävin mammajumpassa kerran viikossa ja työmatkat kuljin pyörällä. Iltaisin ahmin kavereiltani saamia vanhoja Vauva ja Kaks Plus lehtiä. Öisin näin unia imettämisestä ja vauvanhoidosta. 

Olin kävelyllä ”normaalitilassa” olevan ystäväni kanssa ja ihmettelin, miten Tampereella on meneillään valtava vauvabuumi; kaupungilla näkyi kuljeskelevan ihmeen paljon pieniä vauvoja ja odottavia äitejä. Kummallista, ei  niitä ennen ole näin paljon ollut. Ystäväni kertoi, ettei hän ollut huomannut mitään erityistä. 

Tikitikitikitiki…hihihhihihihihihi

Raskauteni oli edennyt viikolle 12, kun minua neuvolassa käydessäni pyydettiin makaamaan tutkimuspöydälle, jotta kokeiltaisiin, että jokohan sikiön sydänäänet kuuluvat. Vatsalleni levitettiin kylmää geeliä, sitten mikähän-sen-nimi-nyt-onkaan -laitteella ryhdyttiin kuuntelemaan. 

”Jymps-jymps-jymps” -nämä ovat sinun sydänääniäsi, kertoi terveydenhoitaja. ”Tjoushhhh” -tämä on sinun  suolistosi ja verenkierron ääntä… kokeillaan vielä… ”tikitikitikitikitiktikitiki” niinkuin pienen pelokkaan pikkulinnun sydän siellä kiireisenä tikitti. Minua alkoi hirvittävästi naurattaa; on siellä vatsassa jotakin… 

Tutkimusta on vaikea jatkaa, koska heti kun kuulin äänen ”tikitikit” en voinut olla nauramatta ja herkkä kuuntelulaite otti nauruistani hurjat krohinat. "Mukavaa, että on iloinen odottaja" tuumasi terveydenhoitaja.

Ne, ah niin hyväntahtoiset neuvonantajat
Viikko 20

Kun raskauteni alkoi näkyä, löytyi neuvonantajia ja kauhutarinoidenkertojia joka lähtöön. 

Olin viidennellä kuukaudella raskaana, kun astelin rappusia alas erään tavaratalon alakertaan. Portaiden alapäässä näin innokkaan luontaistuote-esittelijän, joka katseli kotkansilmin olemustani, näki minussa ilmeisesti ihanneasiakkaan. 

Ehdin juuri astua viimeiselle rappuselle kun kotkansilmäinen aloitti myyntipuheensa 
”Onko vatsalla taipumusta turvotukseen?” hän kysyi innostuneena. Samaan hengenvetoon hän ryhtyi esittelemään suolihuuhtelua, joka puhdistaa ja poistaa turvotusta…. 
Totesin yliystävällisesti että ”Ei ole taipumusta turvotukseen, siellä on vauva” 
”Oii, no eei siitten eii sitten”. 

Jatkoin matkaani. 

Palatessani kotkansilmäinen tarttui jälleen hihaani. 
”Sinä kun olet raskaana niin sinun pitää syödä näitä maitohappobakteereita. Jos et syö, niin lapsesta tulee allerginen. Nykyään ihmisillä on vatsaan vääränlainen bakteerikanta.” 
Nyt aloin jo tuohtua. 
”Onko luonto tosiaan hoitanut asian niin huonosti, että jos syön monipuolisesti ja terveellisesti on bakteerikanta väärä?” 
”Kyllä. Näin on. Minä syön jatkuvasti näitä maitohappobakteereja ja olen tehnyt suolihuuhtelun ainakin kymmenen kertaa ja minulla on ehkä vieläkin vääränlainen bakteerikanta” 
Siltä näyttää, tuumin itsekseni ja jatkoin huvittuneena matkaani. Kotkansilmäinen juoksi perään ja ojensi esitteet mainioista tuotteistaan.  Kiitin tiedoista.

Pot-pot-poot-pot-potkut sain!! 
Viikko 20

Ensimmäiset potkut tuntuvat vähän ilmavaivoilta tai kuin olisi elonhiiri vatsassa, kerrotaan. Viikon 18 tienoilla tuntui vatsassa jännän oloisia kuplia - olisikohan tämä nyt sitä? Toisinaan kuplista tuli myös hajua, joten ehkä oli turha vielä kuvitella liikoja. 

Viikolla 20 vatsassa tuntui välillä elonhiiri ja pikkuhiljaa ihan selvät potkut. Viikon 23 tienoilla potkut olivat toisinaan  niin voimakkaita, että ne näkyivät ulospäin. Saatoin makoilla pitkät ajat pidellen vatsaani käsilläni ja tunnustellen noita ihania pikku potkuja.

Sykkivä sukkapuikko oikeassa ohimossa 
- normaalia raskautta? 
Viikko 22

Viikolle 21 saakka raskauteni sujui täysin normaalisti - mikä sitten lieneekään ns. ”normaali raskaus”…eräs ystäväni vietti kolme ensimmäistä raskauskuukautta vessassa oksennellen, toinen makasi kaksi viimeistä kuukautta liikkumatta sairaalassa ja kolmas lasketteli Sveitsin alpeilla mustia rinteitä vielä seitsemännellä kuukaudella - kaikki ”normaaleja raskauksia”. 

Normaalia oli ilmeisesti myös ne painajaismaiset viikot (raskausviikot 18-19), jolloin töissä oli hirmuinen kiire, deadline  seuraavana keskiviikkona ja minulle iski migreeni. Valtaosalla migreeni kuulemma hellittää raskauden ajaksi. Valitettavasti en tunnu kuuluvan tähän ryhmään. Koska olin raskaana, en myöskään uskaltanut ottaa vahvoja migreenilääkkeitä. Siispä kärsin. 

Makasin hiljaa pimeässä huoneessa kylmä kääre otsalla. Migreeni alkoi aina näköhäiriöillä; sahanterälaitoja, vilkkuvia valoja, sokeapisteitä. Sitten tuntui kuin oikealle puolelle päätä pieneen verisuoneen työnnettäisiin sukkapuikko. Sitten sukkapuikko kuumennetaan ja pienet sepät ryhtyvät takomaan sitä sydämensykkeen tahdissa.  Jossain vaiheessa sukkapuikko on sulanut ja se siirtyy takaraivoon kuulamaiseksi palloksi joka aina päätä liikuttaessa lennähtää kohti verestävää seinämää. Pikkuhiljaa verestävä seinämä paranee ja kuulakin katoaa. 

Aluksi en uskaltanut ottaa mitään lääkettä, mutta sillä sietämätömällä tavalla migreeni kesti kaksi päivää. Kun migreeni helpotti, oli kiire töihin tekemään rästiinjääneet tehtävät, sillä seurauksella, että seuraavana päivänä iski taas migreeni. Lopulta uskaltauduin ottamaan Panadolia - se on kuulemma turvallista myös raskausaikana. Panadolin avulla migreeni meni ohi  muutamassa tunnissa. Kierre jatkui kunnes hellitin vähän tahtia ja menin hieroja-akupunktio-vyöhyketerapia -hoitoon. Migreeni iski vielä kerran ja sen koomin sitä ei ole kiusana ollut. Päätin, että opettelen ottamaan rennosti. Teen töitä korkeintaan 8 tuntia päivässä ja sillä sipuli. Jatkan rauhallisin mielin seuraavana päivänä siitä mihin pääsin.

Ylämäki alamäki ylämäki alamäki yhdessä kulkien
Viikko22

Minulla tuntui olevan energiaa vaikka muille jakaa, mutta väkisellä pänttäsin kallooni, että 8 tuntia päivässä töitä on ihan riittävästi. Töiden lisäksi myös opiskelin ahkerasti. Raskauteni oli edennyt viikolle 22, kun jälleen heräsin aamulla klo 5.30, hyppäsin junaan, körötin Helsinkiin, istun koulun penkillä klo 9-17. Illalla tapsin ystäväni; kiertelimme kaupungilla, nauroimme, shoppailmme, istuimme kahvilassa. Yhtäkkiä vatsassani tuntui kummallinen kouraisu ja samalla vatsa meni ihan kovaksi. Päätin ottaa taksin yöpaikkaani. 

Nousin ylös taksista, mutta kävely tuntui hankalalta, oli pakko mennä koukkuun. Taksikuski katseli hetken koukkuselkä -taaperrustani, ehdotti sitten että istuisin takaisin takapenkille ja hän ajaisi minut Naistenklinikalle. Oli pakko myöntyä, niin hankalalta olo tuntui. 

Myöhemmin kerroin karmeista kouristuskivuistani vasta synnyttäneelle ystävälleni. Kuinka kipeiltä ne kouristukset tuntuivat? Aivan hirveiltä, en pystynyt olemaan, kerroin. No niin, ajattele se potenssiin kymmenen, niin voit kuvitella miltä tuntuu synnytys. Ei voi olla mahdollista, ajattelin.

Byrokratia terveydenhoitajana 

Ystävällinen taksikuski talutti minut ja laukkuni vastaanottotiskille. Oi vaikea istua, vaikea seisoa, vatsassa kouristeli. Tiskin takana istui virkaintoinen vastaanottovirkailija.

Tämä on kuin jostakin huonosta sketsistä, mietin, kun kysymyksiä sateli toisensa perään; Sosiaaliturvatunnus? Osoite? Mihin seurakuntaan kuulut? Lähin omainen? Osoite? Puhelinnumero? Laskettu aika?…..  Ja vihdoin… miksi olet täällä? Ähisin vastaukset ja mielessäni kiitin onneani, että en ollut tajuton, olisivat varmastikin odotelleet virkoamistani ja sitten aloittaneet ….Sosiaaliturvatunnnus? 

Kun nämä tärkeät muodollisuudet oli hoidettu, alettiin minua tutkimaan; verinäyte, pissanäyte, verenpaine. Lääkäri tulee puolen tunnin kuluttua, sanottiin. Makasin sängyllä kylkimakuulla, vatsassa kouristi. Yritin rentoutua, hengittää rauhallisesti ja syvään. Olo tuntui paremmalta. 

Voinko soittaa kotiin miehelleni, Tampereelle, kysyin. Täältä voi soittaa vain 09-alkuisia puheluista. Käytävällä on puhelinautomaatti, josta voi soittaa myös verkkoryhmän ulkopuolelle. En pystynyt seisomaan suorassa, saati sitten kävelemään puhelinkopille. 

Lääkärin tulo tuntui kestävän ja mieleen hiipi pelko. Alkoi itkettää. Tuleekohan Eppu nyt pois. En kyllä haluaisi menettää Eppua, potkutkin tuntuvat jo niin ihanasti mahanpohjassa. 

Nyt haluaisin kyllä jutella Maurin kanssa, jospa hän osaisi lohduttaa. Soitin veljelleni (jonka luokse olin menossä kylään ja joka asui oikeassa verkkoryhmässä). Tarkoitukseni ei ollut säikäyttää, vaan pyytää kertomaan Maurille, että minulla on maha kipeä ja olen Naistenklinikalla. No, en sitten pystynytkään olemaan niin reipas, vaan heti kun Sami vastasi, pillahdin itkuun, joka ei meinannut loppua ollenkaan. Pyysin kertomaan terveiset Maurille ja että soittaisin heti, kun lääkäri on tutkinut minut. 

Jouduinkin sitten odottelemaan lääkäriä vielä kaksi ja puoli tuntia. Minut tutkittiin; lapsivettä oli riittävästi, sikiö liikkui touhukkaasti, kohdunsuu oli ”pitkä ja napakka”, mitään vuotoja ei ollut. Minut otettiin kuitenkin tarkkailuun yön yli. Siispä virttynyt vaaleansininen pyjama päälle ja istumaan pyörätuoliin (en vieläkään kyennyt kävelemään tai seisomaan suorassa). Ensimmäistä kertaa elämässäni vietin yön sairaalassa. 

Aamulla kaikki näytti olevan kunnossa. Kouristus oli ilmeisesti kohdun kasvuun liittyvää, sanoi lääkäri. Keräsin tavarani ja sain vielä mukaani määräyksen viikon mittaisesta sairaslomasta.

Supistuksia uuninpellistä 

Sairaalareissun jälkeen kotonaolo tuntui mukavalta -ainakin viikonlopun yli.. Loikoilin sängyssä prinsessana, kuuntelin musiikkia ja pyysin Maurilta pikku palveluksia. Tästä täytyy ottaa nyt kaikki ilo irti, mietiskelin. 

Maanataina karu totuus sitten paljastui. En pystynyt kävelemään kahtakymmentä metriä ilman supisteluja, kun yritin leipoa ajankuluksi ja nostin leipäpeltiä uuniin, tuli mahanpohjaan valtava kouraisu. Oli pakko maata.

Mulla ei oo mitään tekemistä

Muutaman päivän ajan makasin sängynpohjalla kaukosäädin kädessäni. Katsoin kaikki ohjelmat. Välillä torkahdin, avasin silmäni ja  taas jatkoin TV:n katselua; kaikki visailut, saippuaoopperat, elokuvat, lastenohjelmat ja ajankohtaisohjelmat. Ja neljät - viidet uutiset päivässä. Kun yritin tehdä jotakin muuta, alkoivat supistelut. Olo tuntui tokkuraiseselta ja aivopestyltä. Tämä ei vastannut lainkaan sitä kuvitelmaan, mikä minulla oli itsestäni aktiivisena, pirteänä, viimeiseen saakka liikuntaa harrastavana odottajana. 

Päivät tuntuivat kuolettavan pitkiltä. No, mutta nythän minulla on aikaa soitella tuttavilleni, tuumin. Olinkin varmasti todellinen kiusaankappale, kun jaarittelmista ja aikaa olisi riittänyt vaikka kuinka pitkälle. Ja kun en typerä tajunnut lopettaa, vaikka vastapuoli selvästi ilmaisi, että olisi tässä nyt vähän muutakin tekemistä…

Pakollinen pysähtyminen 

Sitten oli pakko pysähtyä ja myöntää tosiasiat. Nythän minulla on ruhtinaalliseti aikaa tehdä kaikkea ihanaa ja rauhoittavaa, mihin ei tunnu yleensä olevan aikaa. Hankin voima- ja joogakirjoja sekä rentouttavaa musiikkia (Tony O`Conorin ”Rainforest Magic” ja Anugaman ”Jungle of Joy”) makailin sängylläni, kuuntelin ihanaa musiikkia, mietiskelin, harjoittelin hengittämistä ja rentoutumista jäsen jäseneltä. 

Opin nauttimaan tästä ajasta, tällainen pysähtymisen mahdollisuus - tai pakko - pitäisi olla kaikilla silloin tällöin. Tämä pakollinen pysähtyminen, arvojen ja oman elämän punnitseminen, rentoutuminen oli varmasti minun kohdallani tarpeen, se valmistaa minua aivan uutteen askeleeseen elämässäni, äitiyteen.

Koikko Venkula piristi mielen

Lopulta sairaslomani venähti yli kuukauden mittaiseksi (viikolta 22 viikolle 26). Rentoutumisen lisäksi rupesin piirtelemään. Ystäväni Mona kirjoitti satuja kotipeikkotonttu Koikko Venkulasta ja minä kuvitin antaumuksella. Ensimmäisenä valmistui satu nimeltään Koikko ja mummin hampaat. Koikon maailma täytti mielikuvituksen täysin ja oli sormet syyhysivät piirtämään. 

Mona tuli käymään pari kertaa viikossa. Polttelimme kynttilää, ahmimme munkkeja ja kahvia ja visioimme Koikko Venkulan vaiheita. Saimme nopeasti yhden kirjan taitettua valmiiksi ja lähetettyä kustantajille. Nyt odottelemme innokkaina, mitä meille vastataan. 

Tukiliivit, hyvät ihmiset, tukiliivit! 

Parin viikon makoilun jälkeen tajusin onneksi  ystäväni kehoituksesta mennä hakemaan mammakeskuksesta tukiliivit. Ihmettelen, ettei niistä puhuttu neuvolassa mitään. Ovat nimittäin erinomaiset kapistukset. Pikkuhiljaa aloitin kevyen kävelyn; ensin korttelin ympäri, sitten kaksi korttelia, lopulta muutama kilometri. Liikunta pitää kyllä mielen virkeänä ja ajatukset raikkaina.

Kai itkeä saa, kai meluta saa! 

Tunteet ja hormonit hyrräsivät nopealla tempolla, sen sai lähipiiri tuntea. Äsken saatoin olla onneni kukkuloilla ja seuraavassa hetkessä pahoitin mieleni pikku asiasta. Onneksi minulla oli vasta synnyttäneitä ystäviä, joille saatoin purkaa tuntemuksiani, yhdessä toisinaan naureskelimme ärripurri-kohtauksillemme. Pienet äksyilyt silloin tällöin pitää mielen virkeänä. Siis ainakin oman mielen. 

Lihava norsu makuuhuoneessa

Alkuraskauden aikana olin ylpeä varatalostani. Söin terveellisesti ja liikuin. Viikon 22 jälkeen vatsani kasvoi yhdessä hujauksessa. Olo oli kömpelö, olin sairaslomalla ja makailin ensimmäkseen sisätiloissa. Mauri sanoin minua palloksi, pulleroksi, palleroksi ja pyöreäksi (ja pieneksi). Olo oli pulleromaisen epäeroottinen. Mauri kyllä halaili minua, mutta rakastelu ei houkuttanut. Maurilla oli alitajunnassa koko ajan pelko, että sillä vahingottaisi lasta, eikä käsitystä helpottanut, vaikka esittelin äitiyskirjoistani, että rakastelu on turvallista ja toisinaan raskausaikana erityisen upeaa. Ei toiminut, yhy yhy yy. 

Jotkut tuttavat vielä kauhistelivat, että onpa sinulla valtava vatsa, siellä on varmasti kaksoset. Yliherkkänä pahoitin mieleni ja näin mielessäni kauhukuvia itsestäni muodottomaksi tursakkeeksi paisuneena pullerona. Viikolle 24 mennessä painoni oli noussut noin 4 kiloa, mikä on ilmeisesti aivan keskitasoa. Tällä hetkellä yritän pitää mielitekoni kurissa ja kuitenkin syödä terveellisesti ja monipuolisesti. Olen nähnyt liikaa synnytyksen jälkeen lösähtäneitä ja väsähtäneitä muijia. 

Hyvää oloa viikolta 30 

Tulin juuri neuvolasta, raskausviikkoja on kertynyt 30 ja olo on taas mukava. Supistuksia ei ole ollut kuukauteen ja mieltä on mukavasti piristänyt noin tunnin mittainen päivittäinen kävelylenkki. Lisäksi olen aloittanut taas mammajumpan, se on tosi mukava henkireikä, tunnelma pyöreämahaisten kesken on oikein rento ja jumppa tuntuu sopivalta, onhan liikkeet on suunniteltu nimenomaan odottaville. 

Ravinnon kanssa olen yrittänyt olla tarkka, että saisin kaikki tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet. Hirmuisen helposti saan ilmavaivoja (ilmeisesti kaalit, sipulit ym raa´at vihannekset eivät sula) ja annosten kokoa on ollut pakko pienentää, muuten tulee heti ähky. Kuukauden ajan olen syönyt lisäksi kalkkitabletteja ja multitabseja. Veriarvo oli tänään 0,34, vähän laskenut, mutta silti hyvä (alussa oli 0,43). Paino on lisääntynyt melkein 7 kiloa, neuvolan mukaan "oikein nätti painonnousu".. 

Paisuminen ennen poksahdusta; viikot 30-40

Viikon 35 jälkeen tunsin todella olevani raskaana. Paino nousi hurjaa kyytiä  (liki kilo viikossa) Suurin osa oli kuitenkin pelkkää nestettä; loppuaikoina esim. sormus ei meinannutkaan mennä sormeen. Jalkapohjiin sattui, kun käveli rosoisella alustalla, niin turvoksissa jalatkin olivat. Loppuun saakka kävin kuitenkin mammmajumpassa ja kävelin puoli tuntia-kolme varttia päivässä. Olo oli norsumainen, mutta siedettävä. 

Odotin synnytystä ja vauvaa innokkaana ja malttamattomana; kävin vesisynnytys- valmennuksessa ja vauvahierontakursseilla, ennen nukkumaanmenoa lueskelin vauvalehtiä. Ehkä se oli turhaa hössötystä, mutta mietin, että on sitä tullut opiskeltua sitä hullumpiakin asioita, tästä on takuulla hyötyä, joten miksen voisi keskittyä synnyttämiseen ja vauvainfoon näin raskauden viimeisimpinä aikoina,  niin iso rutistus edessä on. 

Tietokoneen ääressä istuminen ja päiväkirjan naputaminen ei loppuraskauden aikoina juuri innostanut, siksi kirjoitan tätä jälkikäteen (kun 2 kuukautinen tyttöni makailee sängyllään ja ähisee ja vääntää kakkaa) 

Synnytys tapahtui  lopulta kaksi päivää lasketun ajan jälkeen. (mielessäni odotin sen tapahtuvan viikkoa ennen, joten viimeinen viikko tuntui todella pitkältä) 

SD

Etusivu>Lastenhuone>Odotus, synnytys>Vauva tulossa - info