Kaksitoistavuotias poikani pelaa jääkiekkoa, neljäs kausi on päättymäisillään. Joukkue ei ole niitä maineikkaimpia juniorjoukkueita kaupungissamme, päinvastoin valtaosa otteluista on ollut pikemminkin luonteenkasvatuksen kuin voiton juhlaa.

Mutta poika ei ole lannistunut. Koulu- ja kotitöissa yritetään päästä mahdollisimman vähällä vaivalla, mutta treeneissä käydään säännöllisesti. Opettajan ja vanhempien kanssa ollaan sukset ristissä harva se päivä, mutta valmentajan sana on laki. Jääkiekko on pojalle henki ja elämä.

Ja minulla,äidillä on olo kuin kanaemolla joka huomaa hautoneensa pingviinin. Minä en ole urheilijatyyppi ollenkaan, mieheni kenties vielä vähemmän. Jääkiekon harrastaminen rajoittuu siihen, että seuraamme mm-kisoja olohuoneen sohvalta chipsikulho käden ulottuvilla. 

Yksikään pojan sisarista ei liioin harrasta urheilua. Itse asiassa poikani aloitti jääkiekon niinkin ”vanhana” kuin kahdeksanvuotiaana juuri siksi että toivoin koko ajatuksen unohtuvan. Pelkäsin sitä rumbaa, joka siitä yleensä väistämättä perheelle seuraa.

Kaikkihan me tiedämme millainen on tyypillinen jääkiekkoileva perhe. Isä valmentaa, äiti huoltaa ja koko perhe viettää kaiken vapaa-aikansa kaukalon laidalla.

Ei meillä. Poika saa kyydin treeneihin valmentajaltaan tai joukkueenjohtajalta. Kun hän oli nuorempi, saattoi jompikumpi meistä vanhemmista olla katsomassa pelejä tai treenejä, viime vuosina ei sitäkään

Emmekö me siis välitä pojasta sen vertaa että tukisimme häntä harrastuksessaan?

Tottahan toki. Minusta on mukavaa kun hän pelaa ja mielelläni kuulen miten matsissa kävi. Maksan mukisematta leiri- ja kausimaksut ja pidän pojan varusteissa vaikka se seitsenhenkisen perheemme budjetilla on välillä hyvinkin tiukkaa.

Mutta jääkiekko on pojan harrastus,ei meidän.

En silti voinut pitkään aikaan välttyä tuntemasta tiettyä nävertävää syyllisyyttä, sellaista, joka mielellään tunkee perusvanhemman ajatuksiin muistuttamaan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Oli pakko kysyä pojalta itseltään, miltä hänestä tuntuu, kun me emme asu kaukalon laidalla. ”Ihanalta!”  kuului vastaus!
Ällistyin kai sen verran että poika katsoi tarpeelliseksi selittää:
”En mä teitä sinne halua. Tulee vain turhia paineita. Näin on hyvä.”

Siinä se. Ja oikeassahan hän on. Jos minä ja mieheni uhraisimme merkittävän osan vapaa-aikaamme pojan jääkiekon peluulle, myisimme arpoja, järjestäisimme turnauksia, etsisimme sponsoreita ja pesisimme pelipaitoja niin voisimmeko välttyä vaatimasta pojalta suorituksia noin niin kuin korvaukseksi ”investoinnistamme”?

En halua edes kokeilla. Olkoon jääkiekko pojan oma maailma, hengähdystauko perheeltä – me muut harrastamme sitä, mistä aidosti tykkäämme.