Etusivu>Lastenhuone>Vauvaikä / Leikki-ikä / Koululaiset>Otteita elävästä elämästä>

"Sä oot joskus vähän ylihuolehtiva" sanoi yksitoistavuotias poikani ja kiskoi kengät jalkaansa. "Ja välillä se ottaa mua aivoon:"

Hän oli lähdössä kaverilleen yöksi. Ja minä olin vain kysynyt, että oliko hänellä pyörän lukko mukana sekä muistuttanut 
pyöräilykypärästä.

Jäin miettimään hänen sanojaan. Kuluvan kesän aikana hän on silloin tällöin heitellyt vastaavia kommentteja. Tämänkertainen oli oikeastaan aika kesy, vihaisena hän nimittää minua tiukkapipoksi. 

Hän on ainoa poikani. Sisaria hänellä on kolme, yksi vanhempi, kaksi nuorempaa. Ja kun oikein ajattelen, olen kyllä ihan eri tavalla tainnut luottaa tyttöjen pärjäämiseen. 

Muistan kun poikani syntyi. Hän makasi vieressäni siniraitaiseen 
sairaalalakanaan kiedottuna ja minä katsoin ja ihmettelin että mikä tämä  tämmöinen otus on. Tästähän tulee ihan erilainen kuin minä - apua, miten tätä kasvatetaan!

Minulla ei ole veljiä. Ennen omaa poikaa minulla ei ollut mitään 
kosketusta pikkupoikien sielunelämään.

Vaikka tyttöni ovat ihan erilaisia kuin äitinsä, tunnen kuitenkin 
liikkuvani tutulla maaperällä heitä kasvattaessani. Ehkä tämä tuttuus antaa sen verran itseluottamusta, että heidän kanssaan on ollut - 
satunnaisia vaikeuksia lukuunottamatta - jotenkin perushelppoa.

Pojan kasvatus on parhaimmillaan ollut hauskaa tutkimusmatkailua, pahimmillaan ryteikössä rämpimistä. Kun ensikuukausien iltahuudoista oli selvitty alkoi huikea motorinen rynnistys - ryömimällä viisikuisena, kontaten puolivuotiaana, puita pitkin kävellen seitsenkuisen - vain uni pysäytti pikku ikiliikkujan, hetkeksi. 

Kun hän alkoi kävellä, hän halusi vain kävellä-  tai oikeastaan juosta.  Rattaisiinko - ei kiitos!. Valjaita kokeilin kerran ja hän huusi 
sinipunaisena koko ajan. Annoin periksi ja niin pikkumies käveli kunnes uupui täysin, sitten rattaat kelpasivat.

Vastoin yleisiä käsityksiä poikani oppi sekä liikkumaan että puhumaan varhain. Mutta turha luulla että puhumalla olisi mitään selvitetty. "Älä juokse tielle" ei riittänyt vielä neljävuotiaanakaan, piti napata käsipuolesta kiinni sanojen tehostukseksi.

Jos hänellä ja muilla lapsilla tuli erimielisyyksiä niin käsi puhui - 
sanallinen riitely sujui vasta viiden vuoden tuolla puolen ja 
siskoilleen hän häviää siinä lajissa vieläkin.

Ilman tietoa ja kokemusta on vaikeaa tietää mikä on oireilua, mikä ihan tavallista pikkupojan käytöstä. Kahlasin toki läpi kasan 
kasvatuskirjoja. Toisaalta ne helpottivat, toisaalta ahdistivat lisää 
kun löysin niistä tuhat ja yksi tapaa millä äiti pilaa poikansa elämän...

Mieheni kehotti minua ottamaan vähän rennommin. Hänen maalaisjärkensä teki välillä tosi hyvää: "Hei, tajua nyt, pikkupojat on tuollaisia - niistä lähtee kova ääni, ne on likaisia eikä niitten jutut ole aina mitenkään fiksuja. Ihminen tuostakin tulee, usko huvikses."

Kun poika aloitti koulun, minusta tuli kuin huomaamatta 
naputusautomaatti: "Onko penaali, onko laskuvihko, entä sormikkaat? Suoraan koulusta kotiin ja mene varovasti, siellä on liukasta"

Kaiken tämän olin välttänyt kolme vuotta aikaisemmin kun isosisko aloitti koulun. Vältin sen myös kolme vuotta myöhemmin kun pikkusisko aloitti koulun. Miksi oli niin vaikeaa luottaa pojan pärjäävän?

Näinkö niitä avuttomia aikamiespoikia kasvatetaan? Tai aviomiehiä joiden ego ei kestä oman lapsen syntymää tai perhe-elämän arkea?  Hei, en minä tätä tahdo! 

Eihän hän suinkaan mikään reppana ole. Huolimaton välillä, kyllä. Ja äkkipikainen. Mutta pärjää varmasti. Miltähän hänestä on tuntunut kuunnella vuosia jatkuvaa huolestunutta kälätystä?

Ei kai ole hänen syynsä että äiti lukee sydän syrjällään tilastoja 
joissa hänenikäisensä pojat ovat altteimpia onnettomuuksille.

Tai kuinka äiti kadulla liikkuessaan näkee kuinka pojan ikätoverit 
hankkivat kyseenalaista hupia roikkumalla pysäkiltä lähtevän bussin takapuskurissa. Rytmihäiriön kourissa äiti ajattelee että noinkohan se omakin poika tekee kun silmä välttää…

Toisaalta - jos on huoli pojasta isompi on ilokin suurta. Vaikkapa se tunne kun katson häntä futiskentällä tai jääkiekkokaukalossa. Pala 
nousee kurkkuun: minäkö tuon suurenmoisen olennon olen tehnyt, minä, maailman epäurheilullisin äiti saanut aikaiseksi tuon loistavan luistelijan ja joukkueensa toiseksi parhaan maalintekijän?

Entä se miten hän tulee ja halaa! Häntä ei saa halata milloin vain eikä ainakaan kavereiden nähden - mikä häpeä! - , mutta kun hän itse tulee saan pienen poikani hetkeksi takaisin.

Minua huvittaa - joskus kyllä ärsyttääkin - hänen tarpeensa rehvastella äidilleen kun kavereita on läsnä.  Se on viimeisen puolen vuoden aikana syntynyt ilmiö, samoin kuin tarve kyseenalaistaa  sääntöjä - kotiintuloaikoja ja kotitöitä enimmäkseen.

Olen lukenut että uhmaikä on pienillä pojilla rajumpi kuin tytöillä 
siksi että poika tietää olevansa erilainen kuin äiti ja äidistä pitää 
irroittautua perusteellisemmin. Jotain samantapaista olen huomaavinani ison poikani käytöksessä.

Meillä on usein melkoisia yhteenottoja, joiden aikana kummankin ääni nousee ja poika taantuu hetkessä kuusivuotiaan tasolle ja alkaa inttää "mutkun mä en haluu": Nämä ovat niitä keskusteluja 
joiden päätteeksi saan kuulla olevani tiukkapipo.

Mutta eilen oli toisin.

"Sä oot joskus vähän ylihuolehtiva" hän totesi kuin aikamies.
Katselin hänen menoaan. Pitkä hoikka ruskeaksi paahtunut poika, tukka auringon vaaleaksi raidoittama. Ei todellakaan enää mikään vauva.

Olisiko jo aika hellittää ohjaksista, edes vähän? Säännöt ja rajat 
pysykööt mutta nyt on jo alettava luottaa hänen pärjäämiseensä, vaikka sitten väkisin. Tuokoon joku minulle kuonokopan seuraavan kerran kun alan kysellä  lukoista ja kypäristä!

(Kirjoitettu kesällä -97; kaksi kuukautta myöhemmin perheesemme syntyi toinen poika. Tyttöjä on kolme.)

Etusivu>Lastenhuone>Vauvaikä / Leikki-ikä / Koululaiset>Otteita elävästä elämästä