Yksivuotias poikani inhoaa kenkiään. Enkä minä tahtoisin hänelle niitä väkisin laittaa juuri tänään, kun syysflunssani on muhkeimmillaan. Kauppaan on silti mentävä,  jääkaapissa on vain valo.

Poika potkii kengän taas pois, jäykistää itsensä laudaksi ja kirkuu niin että tukkoinen  särkevä pääni on haljeta. Käsissä on pitoa yhtä paljon kuin kypsissä  nuudeleissa ja tuntuu  ylivoimaiselta saada kengät yhteistyöhaluttomiin töppöjalkoihin.

"Seis!" komentaa ääni sisälläni juuri kun tekee mieli paiskata koko kakara lattiaan. 

Sietokykyni varageneraattori käynnistyy, vähän yskiskellen, kuin vanha  perämoottori, mutta käynnistyy silti.

Päätän viitata kintaalla koko kengille. Tuijottakoot vastaantulevat mummut sukkajalkaista poikaraukkaa. Olemme juuri siirtyneet selviytymisvaihteelle; vain olennainen olkoon tärkeää, tässä tapauksessa ruuan saalistaminen.

Tuo ylimääräinen sietokyky on kuin hyvintreenattu hauis; se on  kehittynyt viidentoista  äitivuoteni aikana kaikissa niissä tilanteissa kun olen käynyt jaksamiseni rajoilla; ollut  sairas tai kuolemanväsynyt, surun murtama tai raivoa täynnä ja silti on  pitänyt venyä, jaksaa lasten kanssa se mikä on pakko.

Aikoinaan, ensimmäistä lasta odottaessani pohdin, kuten varmaan kaikki tulevat vanhemmat, että olenkohan minä varmasti riittävän kypsä tähän. Enkä tietenkään ollut, kuten ei kukaan. 

Kypsyminen tulee lapsen kanssa elämisestä ja kenties tehokkaimmin näistä äärirajoilla-tilanteista.

Enkä nyt halua väittää, että yksin sinnitteleminen olisi jotenkin  kunniakasta tai kasvun kannalta välttämätöntä. Kaikkea vielä, jos apuvoimareservejä vain on on äidin oikeus, etten  sanoisi velvollisuus, käyttää niitä!

Niitä vain ei aina ole. Mies on ehkä työmatkalla, oma äiti asuu kaukana, anoppi kiitää  uraputkessa ja ystävillä on omat pienet lapsensa. Kunnan kodinhoitoresurssit on keskitetty 
vanhuksiin, eikä maksullisiin lapsenhoitajiin ole kaikilla varaa.

Jos on pakko pärjätä yksin, on oleellisinta elää hetki kerrallaan ja  keskittyä suoriutumaan  tärkeimmistä. Ruokaa on saatava, vauvan vaippa vaihdettava ja pienten  turvallisuus taattava.  Kaikki kunniakkaat siivous- ja kasvatustavoitteet odottakoon aikaa  parempaa.

Näissä tilanteissa

Kun itselle tauti iskee, kaikesta tällaisesta voi kerätä 
henkiinjäämispakkauksen ja leiriytyä lastenhuoneen tai olkkarin lattialle huopien ja tyynykasan kanssa potemaan. Isompi  lapsi kantakoon vaikka koko leluvarastonsa tukikohtaan, viihtyypä vauvakin paremmin. 

Jos tuntuu ettei millään jaksa jotain asiaa, vaikkapa vaipanvaihtoa, voi  yrittää vaikka kapteeni käskee -keinoa: komennat itseäsi tyyliin "vaippa pois, pylly  puhtaaksi, ota uusi  vaippa, avaa se, teipit auki",jne. Kun keskittyy ohjailemaan käsiensä  liikkeitä ei ehdi  ajatella "mä en jaksa" ja huomaa yllättäen hoitaneensa homman loppuun.

Jossain vaiheessa tauti taittuu ja siitäkin on selvitty, vähän 
kolhuisina ja suttuisina ehkä, mutta hengissä kuitenkin. Ja muutaman vuoden kuluttua huomaa ihmeekseen hoitelevansa  tilanteita, joista ei aikaisemmin uneksinutkaan suoriutuvansa. 

Ja olevansa taas vähän kypsempi äidiksi.