Joitakin aikoja sitten pari tuttavaani kertoivat menevänsä työväenopiston voileipäkakkukurssille. Tämän kuultuani mietin hetken voiko tuttavuutemme enää jatkua.

Kotikasvatukseeni kuuluu käsitys siitä, että voileipäkakku on tunkkaisen makuinen, hienosteleva ja mielikuvitukseton ruokalaji, johon on tärvätty hirveä määrä hyviä raaka-aineita. Mielikuvissani voileipäkakkuja tarjoilivat ristiäisissä, ylioppilasjuhlissa ja hopeahääpäivänä pikkukaupunkien ja maalaiskylien rouvat, jotka juhlajärjestelyissään kamppailevat "mitähän ne meistä ajattelevat-" ja "kyllä meilläkin kun apteekkarskallakin-" ajatusten ristiaallokossa.

Eipä aikaakaan kun voileipäkakkukurssille osallistuneet tuttavani kutsuivat minut ja mieheni tupaantuliaisiin, joissa tarjoiltaisiin heidän oppineisuutensa osoituksena kaksi voileipäkakkua: liha- ja kalakakut. Matkalla tupaantuliaisiin mietin suhtautumistani asiaan: saatoinko liioitella? Kysyin mieheltäni mitä hänelle tulee mieleen voileipäkakusta. Hänen vastauksensa ei ollut omiaan hälventämään ennakkoluulojani. "Voileipäkakkuja ei tee kun martat ja ne on kuivia ja mauttomia". En ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa juuri noin, mutta tunsin ymmärtäväni miestäni täydellisesti. Lopun matkaa olin hiljaa, ajatuksiini vajonneena.

Todellisuudessa kukaan ei ollut koskaan tarjonnut minulle voileipäkakkua. Lapsuudenkotini voileipäkakkuvastainen ilmapiiri vain oli myrkyttänyt mieleni ja luonut otollisen maaperän näille epäreiluille, pikkukaupunkien ja maalaiskylien rouvia herjaaville ennakkoluuloilleni. Lähimmäs voileipäkakkua olin joutunut yhdeksäntoistavuotiaan, kun lukulomalla vierailin ystäväni Matin luona Torniossa ja hänen äitinsä suunnitteli kuumeisesti ylioppilasjuhlien tarjottavia jo ennen kuin kirjoitukset olivat alkaneetkaan. Hän aikoi kiduttaa vieraita voileipäkakulla.

Tunnelma tupaantuliaisissa oli kiristymään päin. Olimme nauttineet oivallista tomaatti-katkarapukeittoa ja odottelin jännittyneenä tulevaa koitosta. Jo etukäteen harmittelin, että joutuisin häätämään keiton jättämän ihanan jälkimaun suustani SILLÄ. Toinen ongelma oli enemmän eettistä laatua. Tiesin, että ystäväni odottaisivat ihastuneita arvioitani kakkujen ulkonäöstä ja mausta. Pitäisikö minun valehdella vai kertoa totuus ja lopettaa tuttavuutemme kerta heitolla?

Valot himmenivät ja keittiön liukuovi avautui. Keskellä pöytää, kynttilöiden valossa kellottelivat liha- ja kalavoileipäkakut. Astuin vuorollani pöydän ääreen ja leikkasin lautaselleni palan kumpaakin. Syötyäni lautaseni tyhjäksi mielessäni vallitsi täysi kaaos. Koska en kyennyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi, ihastelin ystävieni gastronomisia kykyjä rutiininomaisesti ja hymyilin vaivautuneesti. Paluumatkalla juhlista kotiin mieheni kehaisi kalakakkua pariinkin otteeseen ja täysin luontevasti totesi käsityksensä voileipäkakuista muuttuneeksi. Minä olin hiljaa ja kuuntelin, kuinka ennakkoluuloni ritisivät liitoksissaan.

Noin kuukautta myöhemmin mieheni alkoi suunnitella juhlia, joihin hän kutsuisi kaikki vanhat ystävänsä eri puolilta suomea. Minä en innostunut ajatuksesta lainkaan. Lopulta myönnyin. Sen kun järjestäisi juhlansa, kunhan minun ei tarvitsisi osallistua järjestelyihin mitenkään.

Epäilykseni heräsivät, kun tuttavistamme miespuolinen voileipäkakkumestari saapui perjantai- iltana. Kuuntelin sivukorvalla ääniä keittiöstä. Puheista päätellen miehet rakensivat kentän perustuksia, joita piti ahkerasti valella vielä saunomisen ja kaljan juonnin ohessakin. "Kosteus on koko tässä jutussa tärkeintä".

Juhlapäivä koitti. Kun kaikki vieraat olivat saapuneet, siirryimme keittiöön hakemaan syötävää. Ruokapöydän keskellä komeili valtava kasvisvoileipäkakku, joka näytti - jalkapallokentältä. Jalkapallosta jotakin tietävät vieraat alkoivat heti kommentoida joukkueiden hyökkäyskuvioita ja vastaavia. Oranssit - porkkanasta tehdyt - pelaajat olivat kuulemma Hollannin maajoukkue.

Juhlista tuli minulle lähes ikimuistoiset. Vapauduin lopullisesti voileipäkakkuja kohtaan tuntemistani ennakkoluuloista ja nautiskelin useita paloja raikasta ja hyvin kostutettua jalkapallokenttää. Hehkutin vilpittömästi ja vapautuneesti voileipäkakkumestarin ja mieheni teknistä suoritusta ja pelisilmää. Siitä lähtien olen kyennyt suhtautumaan avoimesti voileipäkakkuihin ja ihmisiin, jotka tekevät voileipäkakkuja.

Kirsi Tepsa

 

Kommentoi: mitä sinulle tulee mieleen voileipäkakusta?